Kuvia Ylikartanosta
Kansainvälinen rakennusperintöpäivä 12.9.2004
Ylikartanossa on vahva kodin ja asumisen tuntu, ja tuo tunnelma halutaan myös säilyttää. Hoitokunta ei pyri palauttamaan tilaa minkään tietyn ajan asuun, vaan se saa edelleen elää. Rakennukset ja sisustus ovat säilyttäneet lähes 100 vuoden takaisen ilmeen.
Ylikartanon yleisöesittely kansainvälisenä rakennusperintöpäivänä 12.9.2004 toi paikalle noin 30 vierasta. Monille käynti oli ensimmäinen, ja vastaavasti Ylikartano oli ensimmäistä kertaa mukana rakennusperintöpäivän tapahtumissa. Taloa esitteli kirjailija Eero Ojanen tilasta nykyään vastaavasta Ylikartanon hoitokunnasta. Vuonna 2004 päivien teemana olivat koti ja asuminen, ja Retulansaaren Ylikartano oli yksi esimerkki entisajan kodista.
Kierroksen aloituspaikka tupa oli maalaistalon monitoimitila. Sen keskellä tyypillisesti oleva pitkä pöytä on Hämeessä hyvin vanhaa perua. Tupaan kokoonnuttiin syömään, siellä tehtiin askareet, ja joku palkollisista saattoi nukkuakin tuvassa. Ylikartanon tuvan sisustus on säilynyt samassa asussa kuin se oli talon viimeisten asukkaiden Vaulojen aikaan. Esineet ovat vanhoja.
Kirjailija Eero Ojanen luonnehti talon ja tuvan tunnelmaa, että se on toisaalta kuin siellä olisi aivan äskettäin vielä asuttu, toisaalta tunnelma on hyvin vanhahtava ja ajaton. Henki on 1900-luvun alkupuolelta. Ylikartanossa myös näkyy selvästi 1800-luvun lopun pitkän nousun kausi, jolloin vaurastumisen myötä asumisväljyys kasvoi. Tästä paras esimerkki on sali. Hoitokunta haluaa säilyttää talon juuri siinä asussa kuin se oli sisarusten Talvikki ja Valvatti Vaulon edelleen siellä asuessa. Vuonna 1999 sisarukset testamenttasivat ja lahjoittivat talon Suomen Kulttuuriperinnön säätiölle.
Ylikartanoa asui sama suku noin 200 vuoden ajan, viimeiset 100 vuotta Vaulo-nimellä ja sitä ennen Rantasina. Taloudessa oli yleensä paljon ihmisiä. Ydinperheessä saattoi olla kolme sukupolvea, ja lisänä naimattomia sisaruksia ja muuta sukua. Sata vuotta sitten Ylikartano oli suhteellisen suuri ja vauras maalaistalo. Elämä ei suinkaan ollut paikallaan olemista, vaan hyvinkin liikkuvaa. Kontakteja eri puolille oli runsaasti, ja vieraita saattoi tulla hyvinkin kaukaa. Ylikartanolle leimallista olivat kulttuuriharrastus ja kouluttautumisen halu, mikä edelleen näkyy talossa.
Koti oli suvun vankka kiinnekohta ja yhdistäjä. Vaikka maailmalla liikuttiin ja siellä käytiin opiskelemassa, palattiin aina lopulta kotiin. Kotitalo oli kuin suvun kantava voima. Ylikartano henkii edelleen samaa sitoutumista ja kuulumista kotitaloon. Vaulon sisarukset ottivat hoitoonsa tilan veljensä kuoleman jälkeen talvisodan aikaan ja hoitivat Ylikartanoa elämäntyönään noin 60 vuoden ajan.
Päärakennuksen vanhin keskiosa on 1800-luvun alkupuolelta, tupa 1850-luvulta ja sali valmistui 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa. Tuohon aikaan maalaiskartanoihin rakennettiin runsaasti samanlaisia suuria saleja. Ylikartanoa ylläpitävä Suomen Kulttuuriperinnön säätiö ei aio palauttaa tilaa minkään tietyn ajan asuun, vaan tarkoitus on säilyttää Vaulojen ajan kodikkuuden henki, ja eri aikojen elämisen jäljet saavat näkyä. Kiireellisimpiä töitä ovat olleet vesikaton uusiminen ja turvallisuuteen liittyvät työt, kuten sähkö- ja lämmitysjärjestelmien uusiminen. Myös muiden rakennusten alkuperäisyys säilyy. Ainoa poikkeus on kulttuuripaikan toiminnalliseksi keskukseksi tuleva talli, jossa joudutaan tekemään muutoksia. Navetta säilyy navettana.
Ylikartanon kotimuseo kertoo ajasta jolloin lähes kaikki tehtiin tilalla itse, esineet ovat näytteitä menneestä elämänmenosta. Ne ovat enimmäkseen 1800-luvun lopulta ja aivan 1900-luvun alusta. Rakennusperintöpäivänä avoinna oli vanha makelipuori, jossa mankeli on vielä alkuperäisellä paikallaan. Museon toinen puoli on edelleen kesken. Sen nuket ja muut leikkikalut ovat edelleen kunnostettavina. Leikkikalukokoelma oli talon ylpeys, ja se tullaan saattamaan vielä esiin.
|  | |
|  | |
|  |
Ylikartanon kulttuuripaikka
Retulansaari
Kuvia Ylikartanosta