Impi Kauppila, salaperäinen modernismin airut
11.6.2006
Kesän 206 viimeinen Kirjoilla linnassa kirjallisuustapahtuma esitteli hyvin vähän tunnetun runoilija Impi Kauppilan. Hänestä nuorena opiskelijana opinnäytetyön tehnyt lehtori Hilja Mörsäri tuntee Kauppilan ehkä parhaiten. Kuitenkin runoilija on jäänyt luennoitsijallekin salaperäiseksi ja pakenevaksi hahmoksi, sekä ihmisenä että kirjoittajana. Kauppilan ainoa julkaistu teos, runokokoelma Paratiisin valloitus (1947) on kooste kiihkeää tunnetta, nopeita kuvia, aikakausien sekoituksia, uhmaa ja piiloutumista, vanhojen tarinoiden pätkiä, tietoista ja unenomaista, uudenlaista kielen käyttöä sekä hurjaa purkautumisen pakkoa.
Paratiisin valloituksen ilmestyessä Impi Kauppila oli jo 38-vuotias. Hänen juurensa olivat vanhempien kautta Hämeessä, ja hän oli viettänyt myöhempiin runoihin vaikutteita antaneita lapsuuden kesiä isovanhempien luona Hattulan Katinalassa. Niinpä runoissa vilahtavat mm. vanha linna, Lehijärvi, Parola, Aulanko, Vanajavesi ja Mierolan silta. Erityisen vaikuttava tuntuu olleen evakkomatka sisällissodan jaloista ja Helsingin nälästä Hattulaan 1918. Impi Kauppila syntyi 1909, kuoli 1991 ja eli elämänsä hieman yhteiskunnasta syrjäytyneenä, köyhänä ja joskus asunnottomanakin. Kirjoittaja sanoi tuhonneensa kaiken elämäänsä liittyvän aineiston niin tarkkaan, että kunnon käsitystä hänen elämästään on vaikea saada. Ainoassa teoksessa on 33 runoa.
Hilja Mörsäri kiinnostui Impi Kauppilasta opiskeluaikanaan. Tuolloin 1950-luvulla nuoret kirjallisuuden opiskelijat väittelivät kiihkeästi runoudesta, vastakkain olivat perinteen kannattajat ja modernistit. Uudistajat olivat huomanneet Paratiisin valloituksen ja ylistivät sitä modernin kauden aloituksena. Anhava luonnehti, että se oli tienraivaaja ja varhainen ekspressionismin fanfaari. Kauppila oli hylännyt loppusoinnut, käytti vapaata rytmiä, eikä selitellyt mitenkään mielen ja kielen kuviaan. Opinnäytetyö runokokoelmasta johti kirjeenvaihtoon ja tapaamiseen, mutta Kauppila ei koskaan halunnut paljastaa asioita elämästään.
Hänen kirjallisesta taustastaan tiedetään, että hän oli käynyt pari luokkaa lyseota, käynyt Helsingissä työväenopistossa kirjoittajapiirissä, ja ollut mukana Nuoren voiman liitossa vuodesta 1933. Hän pääsi kirjallisen jaoksen jäseneksi neljällä Mika Waltarin hyväksymällä runolla, mutta ne ovat kadonneet SKS:n arkistosta. Mahdollisesti runoilija itse on ne poistanut. Sen sijaan tallella on Nuoren voiman liiton hopeamerkkinäyte, joka on itse asiassa jo tulevan Paratiisin valloituksen käsikirjoitus vuodelta 1946. Otava julkaisi kokoelman seuraavana vuonna pienin muutoksin, kun kustannustoimittajan ystävä Sylvi Kekkonenkin oli pitänyt tekstistä.
Kauppila itse oli kirjoittanut kustantajalle, että runoharrastusta hidastivat hänen tekemänsä raskaat ansiotyöt, hän oli mm. myyjätär, kadunlakaisija ja kylvettäjä. Vuoden 1988 kirjeessään Hilja Mörsärille hän oli tosin maininnut, että kirja oli syntynyt 1944 kuin itsestään, tosin niin kovan henkisen paineen alaisena, ettei kirjoittaja sano muistavansa siitä paljon mitään. Kirjan synnystä on pari vihjettä. Kun Mörsäri esitteli opinnäytetyönsä Matti Kuuselle, tämä totesi Paratiisin valloituksesta, että sehän on Hämeenlinnan naisvankilassa kirjoitettu. Hämeenlinnan kaupunginkirjastossa on vain yksi kappale Kauppilan kirjaa, ja yhden runon oheen on lyijykynällä kirjoitettu, että se on vankilassa kirjoitettu, ja vihjaa että rangaistuksen syynä on ollut laiton abortti.
Hilja Mörsäri katsoo, että runokirjan vastaanotto oli sen outoudesta huolimatta suopea, vaikka teoksen epätasalaatuisuus huomattiinkin. Sitä mm. luonnehdittiin, että se oli outoa runoutta, palavaa kauneutta, savuavaa pimeyttä ja ajatuksen ilmalentoa. Anhavan mukaan kyseessä oli ensimmäinen täysmoderni kokoelma. Kauppila oli omalaatuinen runoilija ja taikavoimainen näkijä, ja lukija saa tehdä töitä päästäkseen ajatuksen ytimeen. Hilja Mörsärin oma arvio on, että Kauppila oli itsetietoisempi ja tiedostavampi kuin aikanaan oivallettiin. Hän jätti tekstiin tahallaan aukkoja, koska suora puhe oli tuohon aikaan mahdotonta. Runoilija oli myös julistava Tulenkantajien jälkeläinen, jonka yhteiskunnallisuus kumpusi lapsuuden maalaisköyhälistöstä. Kun kriitikot olivat näkevinään, että runot olivat syntyneet suorastaan ilmaisun hädässä, niin Kauppila itse vahvisti myöhemmin, että ne olivat todella syntyneet kovassa paineessa, nopeasti ja näynomaisesti.
Impi Kauppila oli oman tiensä kulkijana yhteisölle jotenkin uhka ja toisinkäyttäytyjä. Hänellä ei ollut kirjallisia viitekehyksiä, ja 1950-luvun alun kirjalliset rintamat jäivät hänelle vieraiksi, vaikka modernistit häneen innokkaasti tarttuivatkin. Hän sanoi itse polttaneensa kaikki myöhemmät runonsa, eikä halunnut enää julkaista mitään, ”kun tämä maa on niin matala”. Runoja on ilmestynyt yksittäisinä vain harvoissa antologioissa tai modernin runon kokoelmissa. Hilja Mörsäri arveli, että esikoisteoksen jälkeiseen vaikenemiseen olisi syynä se, että omassa selviytymiskamppailussaan runoilija oli tyhjentänyt itsensä, ”häpeällisen nimen kirjoitus otsassaan”.
Ylikartanon kulttuuripaikka
Ylikartanon tapahtumat
Ylikartanon uutisia