Kirjallinen ja filosofinen iltapäivä Ylikartanossa 28.8.2005
28.8.2005
Tapahtuman teemana oli Iankaikkinen aika. Lääkäri ja suomentaja Ilkka Tanner kertoi tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta, ja runoilija, taiteilijaprofessori Risto Ahti suomalaisesta tuonelan ja tuonpuoleisen perinteestä otsikolla Mana ja manaus.
Risto Ahti suri, että todellista tietoa muinaisista käsityksistä ja uskomuksista ei ole. Voimme vain kuvitella ja päätellä jotakin mm. retulansaarelaisten ja sen kalmistoja käyttäneiden hämäläisten uskomusmaailmasta. Hän piti hämmästyttävänä, että Hämettä on tutkittu niin vähän, tutkimus on keskittynyt lähinnä itään Karjalan suuntaan. Ahdin käsityksen mukaan kalevalainen usko on ollut vankka myös Hämeessä, ja jumalat samoja kuin kansalliseepoksessa. Varmuudella tiedämme kuppikivistä, että yhteys vainajiin on ollut hyvin vahva.
Risto Ahti näki kalevalaisessa suhteessa kuolemaan kaksi selvää rajan ylitystä. Toista kuvaa tarina Lemminkäisen äidistä, ja toista Väinämöisen Antero Vipusessa käynti. Vipusen voi ymmärtää vaikka shamaanina, joka halutessaan ylittää kuoleman rajan. Kiinnostava löytö Kalevalassa on hänestä metsän peitto. Sekin saattaa liittyä rajan ylittämiseen, tajunnan siirtymiseen jonnekin muualle. Metsän peitossa ihminen on omassa mielessään poissa, näkymättömissä ja koskettamattomissa. 1800-luvun lopussa kerättyyn tietoon saattaa liittyä myös manaamisen perinnettä; metsän peitossa voi olla niin hyvä olla, että sieltä ei halua tulla pois. Niinpä siellä oleva tulee houkutella manaamalla takaisin muiden pariin.
Ahdin mielestä tarinoita voi tulkita joko fyysisesti tai tunteellisesti. Ehkä menneisyyden ihminen on ollut hyvin tunteellinen ja tunteella elävä. Hän on saattanut nähdä monenmoisia näkyjä. Tunteellisen tason tavoittaminen on nykyään vaikeaa ja vaatii suurta keskittymistä. Kansanrunoudessa on aina ongelmana, suhtautuako kerrottuun kirjaimellisesti, älyllisesti vai tunteellisesti.
Suomalaisessa perinteessä rajojen ylittäjiä on hyvin vähän. Siksi iltapäivä laajensikin teemaansa kansainväliseen, etenkin tiibetiläiseen ja buddhalaiseen perinteeseen. Yhtymäkohtana olivat sekä kuoleman jälkeinen välitila, että eläessä hankittu tieto kuoleman jälkeisestä tilasta. Tiibetiläisessä perinteessä kuolleiden kirja opasti matkalla kuoleman lähestymisestä uudelleen syntymiseen, Suomessa taas opitut loitsut ovat olleet käyttökelpoisia tuonpuoleisessa. Molemmissa myös elävillä ja kuolleilla on ollut kiinteä yhteys toisiinsa. Eurooppalaiset ovat yleisesti ymmärtäneet kuoleman jälkeen seuraavan tuskattoman, hämärän tilan, kun taas tiibetiläiselle se on myrskyistä aikaa, josta pitää suunnata jonnekin. Silloin ihminen kohtaa rauhalliset ja raivoisat jumalat.
Risto Ahti pohti länsimaisia taivaan ja helvetin kuvia: onko niiden tarkoituksena saada ihminen luomaan itselleen ja elämälleen merkitys. Kuvia kuoleman jälkeisestä elämästä on länsimaisessa perinteessä olemattoman vähän. Tunnetuin lienee Danten Helvetti. Keskustelijat miettivät, onko kuoleman jälkeisillä käsityksillä mitään yhteistä, vai onko kuva niin kaoottinen, että jokainen näkee sen omien toiveidensa mukaisena. Tiibetiläisessä perinteessä kuoleman jälkeisestä välitilasta ei ole selviä kuvia ja visioita. Se on kuin jokaisen oma peilikuva. Sille joka siihen on valmistautunut, se näyttäytyy opetuksen ja harjoituksen kaltaisena. Tavoitteena on ehjä ja jakamaton tila. Välitilan aikana elämän aikaiset luonnokset ottavat vallan, ja määräävät uudelleen syntymistä. Kuolleiden kirjan opastus pyrkii siihen, että kuollut voisi syntyä uudelleen mahdollisimman suotuisiin olosuhteisiin.
Kirjailija Eero Ojasen mukaan iankaikkisen ajan teemat elävät luontevasti Retulansaaressa, koska saareen on latautunut 1500 vuotta jatkuneen asutuksen aikana erilaisia uskomuksia. Elävät ja kuolleet ovat jättäneet jälkiään kymmenien sukupolvien ajan. Saari on rautakaudella ollut tärkeä kalmistopaikka. Aika on monin tavoin läsnä, ja koettavissa eri tavoin kuin muualla. Menneet sukupolvet ovat läsnä silminnähden ja hyvin konkreettisesti.