Valvatti Vaulo: Tyrvännön vaiheita
LEPAA
Tyrvännön vanhimpia asutusseutuja ovat Lepaan, Lahdentaan ja Suontaan kylät. Lepaan (Leppas)-nimen ohella esiintyy myös Levas-muoto. Olemme jo kertoneet Lepaasta kirkkoineen seurakunnan monisatavuotisena keskuksena. Siellä tapaamme myös Tyrvännön vanhimman kartanon, johon myöhemmin liittyivät omistusyhteydessä Lahdentaan ja Suontaan seudut.
Lepaan vanhin tunnettu omistaja oli v:n 1450 vaiheilla elänyt Pietari Hannunpoika Lepaan eli Lejon-sukua. Tämän suvun jäsenet eivät milloinkaan käyttäneet tiettävästi tätä sukunimeä, mutta suvulle on historiallisissa teoksissa omistettu vaakunan mukaan nimi Lejon, siinä olevan leijonan kuvan mukaan, ja Lepaan nimi tietysti kotikartanon mukaan. Suku oli Suomen vanhimpia aatelissukuja, ja sen asumakartanona tunnetaan alusta asti Lepaa. Pietari Hannunpojan poika kihlakunnantuomari Hannu Pietarinpoika omisti tiloja mm. Lammilla ja ensimmäisen vaimonsa, Harvialan herran Henrik Svärdin tyttären, Ragnhildin perintönä useita maatiloja muuallakin. Hänen toinen puolisonsa, Kaarina-rouva, hoiti tarmokkaasti tilojaan, joita hän mm. laamanninkäräjillä v. 1509 vahvistetuilla kaupoilla vaihtoi.
Seuraavista Lejon-suvun omistajista mainittakoon 1520-luvulla Björn Klaunpoika, joka omisti myös Harvialan kartanon ja hankki verovapauden perintötiloilleen Vanajan Äikäälässä ja Tyrvännön Suontakana. Suvun huomattavasta varallisuudesta ja korkeasta asemasta on todistuksena se, että Björn Klaunpojan molemmat pojat koulutettiin ulkomaiden yliopistoissa, mikä oli erittäin kallista ja harvinaista sen ajan suomalaisen aatelistonkin keskuudessa. Niinkuin toisessa yhteydessä kerromme, kohosi toinen pojista, Hannu, valtion palveluksessa varsin huomattavaan asemaan ja sai tästä palkkioksi verovapauden tiloilleen Mäenpäässä, Lusissa ja Retulassa sekä monissa naapuripitäjissä. V. 1571 antoi Juhana III hänelle vielä läänitykseksi Suotaalan neljänneksen Kulsialasta.
Lepaan maineikas keskiaikainen suku sammui miehen puolelta 1580-luvulla. Hannu Björninpojan leski Katariina Horn eli "rouva Karin" hallitsi Lepaan kartanoa kolmattakymmentä vuotta. Sen jälkeen Lepaa joutui perintönä hänen tyttärelleen Sofialle, joka oli naimisissa Lahdentaan omistajan Tomas Beurraeuksen kanssa. Näin kytkeytyivät näitten kartanoitten vaiheet toisiinsa. Ne joutuivat 1600-luvun lopulla edelleen perintönä Boije-suvulle, jonka omistuksessa Lepaa oli v:een 1727 ja Lahdentaka kokonaista vuosisataa kauemmin v:een 1831.
Lepaan viimeisen Boije-sukuisen omistajan Anders Boijen elämänvaiheet olivat hyvin tyypilliset sotaisten aikojen kartanonisännälle. Jouduttuaan aivan nuorena orvoksi hän kasvoi enonsa Hans Beurreauksen kodissa Lepaan rälssitilalla, jonka eno määräsi hänelle jälkisäädöksessään. Opiskeltuaan jonkun aikaa Turun yliopistossa hän siirtyi sotilasuralle v. 1682 ja palveli Ranskan ja Hollannin armeijoissa. Sittemmin hän palasi Ruotsin armeijaan ja oli Suuren Pohjan sodan aikana v. 1710 Inkerinmaan rakuunoitten päällikkönä. V. 1715 tapaamme hänet Suomen perääntyneen armeijan mukana Torniossa, missä hän joutui venäläisten vangiksi. Kun häntä kuljetettiin Moskovaa kohden, hän sai poiketa Lepaalle järjestämään tilan hoitoa vankeutensa ajaksi. Hänen vaimonsa ja lapsensa, joista yhdeksästä vain kolme eli täysi-ikäisiksi, olivat tällöin paenneet Ruotsiin. Kun Anders Boije, vietettyään yli seitsemän vuotta sotavankeudessa, palasi kotitilalleen, hänen elämänsä oli täysin pilalla. Perhe ei halunnut enää palata Suomeen, tila oli myös köyhtynyt. Ja mitenkä muuten olisi voinut ollakaan, kun isäntää ei vuosikausiin ollut näkynyt, ja sodan hävitys oli kulkenut Lepaankin yli. Mantaaliluettelossa v:lta 1719 Lepaa kylläkin mainitaan täysivaraisena tilana, jolla oli 3 torpparia ja kylvössä 2 tynnyriä ruista, 1 tynnyri ohraa, 20 kappaa kauraa ja muutama kaikkia kotieläimiäkin. Mutta rakennukset olivat rappiolla niinkuin naapurikartanoissakin. Anders Boijen kuoltua v. 1727 perilliset myivät tilan maaherra Pehr Stierncrantzille.
Lepaan nimi muuttui joksikin aikaa Stjernsundiksi uuden omistajan nimestä mukaillen. Maaherran ja hänen poikansa aikana tilan rakennuksia kohennettiin ja ympäristöä kaunistettiin. Nykyään vielä jäljellä olevan vanhan päärakennuksen runko saattaa olla paljon varhaisemmaltakin ajalta, mutta sitä on aikain kuluessa useasti korjailtu. 1840-luvulta olevassa kivipiirroksessa näkyvät jo sen empirekoristelut. Samoin oli olemassa jo sen läheisyydessä vierastupa eli "pykninkirakennus". Kuvassa näkyy myös tuulimylly kirkon vieressä. Karttaselostuksessa v:lta 1776 mainitaan, ettei Lepaalla ollut myllyä, vaan vilja jauhettiin Valkeakoskella tai Idänpäässä. Erään tiedon mukaan nykyään paikalla seisovan myllyn rakensi sama oriveteläinen myllynrakentaja, joka v. 1883 rakensi samanmallisen myllyn Hämeenlinnan Myllymäelle. Lepaan kartanolla oli jo keskiajalta lähtien ollut Apiankoskessa oma mylly, johon kuului Sorrin lampuotitila rälssioikeuksineen. Valkeakosken myllyluettelossa v:lta 1818 mainitaan Sorrin myllyn omistajana vapaaherratar Boije, joka siihen aikaan omisti Lahdentaan kartanon. Myllyn omistus olikin jo 1700-luvun alkupuolella joutunut Lahdentaan haltuun, ja Sorrin tila oli myöhemmin Mäenpään aukmenttitilana.
Jo 1760-luvulla tiedetään Lepaalla olleen kauniita puutarhaistutuksia, joihin 1840-luvulla lisättiin englantilaistyylinen puisto. Hedelmätarhassa kasvoi jo noihin aikoihin omena-, päärynä-, luumu- ja kirsikkapuita sekä karviais- ja viinimarjapensaita. Puutarhan perustamisella ja hoidolla on Lepaalla siis jo yli 200 vuotta vanhat perinteet.
Kartano joutui v. 1820 leskirouva Maria Antonia Rosenthalin haltuun, ja isäntinä olivat myöhemmin hänen toinen miehensä ruukinpatruuna, pietarilainen kauppias Filip Peter Heimbürger ja hänen kolmas miehensä Karl Fredrik Packalen. Viimemainittu oli etevä maanviljelijä ja innokas puutarhanhoidon harrastaja. Hänet tunnettiin paikkakunnalla toimeliaana yhteiskunnallisia asioita harrastavana miehenä, joka oli paljon mukana sekä kunnallisissa että seurakunnallisissa tehtävissä Tyrvännössä ja Hattulassa, missä hän omisti Vesunnan kartanon. Kun hän kuoli v. 1889, hän testamenttasi koko tilansa Suomen valtiolle ehdolla, että tilalle perustetaan puutarha- ja maatalousalan oppilaitokset. Hallinto-oikeus tilaan säilyi hänen veljellään kenraali Packalenilla v:een 1902, jolloin valtio sai kartanon haltuunsa. Kymmenen vuotta myöhemmin alkoi Lepaan puutarhaopisto toimintansa. Historiallinen kartano hyvin hoidettuine puistoineen ja puutarhoineen tarjosikin erinomaiset puitteet opistolle. Monien vanhojen rakennusten tilalle ja puutarhaviljelysten keskelle on vuosi vuodelta noussut uusia, ajanmukaisia opintorakennuksia ja kasvihuoneita. Lepaan maataloudelliset oppilaitokset käsittävät nykyään puutarhaopiston, puutarhurikoulun ja emäntäkoulun. Suurin osa Lepaan kartanosta muodostettiin maanviljelystilaksi, joka on pitkän aikaa ollut maatalouden koulu- ja harjoittelutilana sekä jonkin aikaa karjatalouskouluna. Näin on Karl Fredrik Packalenin kauaskantoinen toive täydellisesti toteutettu. Jo usean oppilaspolven kautta on varsinkin puutarha-alan tieto ja taito levinnyt kautta maan.
Lepaan rälssisäteritila käsitti suuren osan eteläistä Tyrväntöä. Kun sen maille 1760- ja 1770-luvuilla alettiin perustaa torppia, raivattiin monet niistä etäälle päätilasta. Lepaan vanhimpia torppia olivat: Lepistö, Hakala, Niittymäki, Papinmäki, Kankaanpää, Rato, Korpilauri, Ängäsvuori ja Salo. Karjainmäen ja Ihamäen torpat sekä Lemolan ja Eskolan rälssitilat muodostivat Lepaaseen yhdistetyn Parolan eli Nygårdin kylän. Kaksi viimemainittua olivat jo 1500-luvulla Lepaan lampuotitiloja, samoin Vanajaniemen rälssitila.
V:sta 1919 lähtien itsenäistyivät Lepaan torpat, joskin useitten vanhat nimet hävisivät käytännöstä uusien tilannimien tieltä. Viime sotien jälkeen tapahtunut asutustoiminta lohkaisi jälleen suuren osan Lepaan maista kokonaiseksi uudeksi kyläksi. Tyrväntöön Kivennavan ja Vuokselan pitäjistä tulleelle siirtoväelle perustettiin lukuisia kohtalaisen suuria tiloja, joku kokonaispinta-alaltaan yli 60 ha:kin.