Pertti Uotila ja Vanajaveden kasvillisuus Tyrväntö-piirissä 20.11.2007
Rehevän vesistön kasvit valtaavat alaa Vanavedellä, tulokaslaji isosorsimo jatkaa leviämistään
Vanajaveden vesikasvitutkimus kertoo vanhan tiedon, että vesistö on rehevä ja vesi sameaa. Rehevän vesistön tyypilliset kasvit ovat viime vuosikymmenien aikana lisääntyneet, vastaavasti niukkaravinteisten järvien tyypilliset vesikavit ovat joko taantuneet tai hävinneet. Kasvillisuuteen vaikuttavat Vanajavedellä mm. vesistön säännöstely, veden laadun muutokset ja laidunnuksen päättyminen. Kasvillisuuden lisääntyminen rannassa ja rannan tuntumassa näkyy ilmakuvissa ja maisemassa; kasvillisuusvyöhykkeiden leveys on kasvanut. Selvä muutos on ruokomaisten kasvien lisääntyminen ja kelluslehtisten tuntuva väheneminen. Suurelta osin tämä johtuu isosorsimon jatkuvasta ja vääjäämättömästä leviämisestä. Tulokaskasvi syrjäyttää alkuperäislajit, tuottaa paljon huonosti maatuvaa kasvimassaa joka turpeena nostaa matalia rantoja maaksi, ja elintilakilvassa isosorsimolle jotenkin pärjää vain leveäosmankäämi. Rantaan kertyy maatuvaa massaa myös siksi, että entinen tulvien huuhteleva ja puhdistava vaikutus on loppunut.
Professori Pertti Uotilan aineistona kasvillisuusmuutosten seurannassa ovat Kaarlo Linkolan tutkimukset vuodelta 1932 Uskilanlahdelta ja Vanajaveden kapeikosta, Hämeenlinnan Lyseon Calypso-kerhon kartoitukset, Pertti Uotilan oma 492 rantapätkän vuosien 1969-70 vesikasvitutkimus, Juha Riihimäen eteläisten alueiden tutkimus sekä Uotilan 1999-2000 tutkimus. Viimeisimmässä oli 157 rantapätkää kapeikossa, Heinunlahdella, Radonlahdella, Uskilanlahdella, Retulassa ja Sääksmäenselällä. Tapahtuneita muutoksia kuvaa sitaatti Kaarlo Linkolalta vuodelta 1932: ”Saarien ja avorantojen rannoilta vesikasvillisuus suurimmalta osin puuttuu...”
Näiden tutkimusten välillä vaikuttavat kolme yllä mainittua muutosta. Säännöstely alkoi Vanajavedellä 1962, mutta vuonna 1969 sen aiheuttamat muutokset olivat vielä melko pieniä. Kevättulvan leikkaamiseksi säännöstelijä pudottaa kevättalvella pintaa, ja kevätvesi nousee enää vähän. Veden laatu on aluksi rajusti heikentynyt ja sitten hitaasti kohentunut. Jätevedenpuhdistuksen tehostuminen on parantanut hieman fosforitilannetta, mutta maatalous rehevöittää vesistöä pahasti. Laidunnuksen vähentyminen on vaikuttanut selvästi rannan kasveihin, vuosina 1969-70 vielä 60-70 prosenttia rantaviivasta oli laitumia.
Kasvillisuuden pinta-ala on kasvanut merkittävästi, 40-50 prosenttia 1950-luvulta 1990-luvulle. Ylivoimaisesti vallitsevia ovat ruokomaiset kasvit, kelluslehtisiä on enää hyvin vähän. Vyöhykkeiden leveys on kasvanut, ja kelluslehtiset kasvit ovat vaihtuneet ruokovartisiin. Pääsyyllinen on siis isosorsimo, 1800-luvun lopulla Hämeeseen tuotu kartanoiden karjan rehuksi aiottu kasvi. Isosorsimovyöhyke on korvannut saravyöhykkeen. Ruoko-, korte- ja kaislavyöhykkeet ovat säilyneet, uposlehtivyöhyke puuttuu lähes kokonaan veden sameuden vuoksi. Isosorsimon lisäksi selvästi lisääntyneitä lajeja ovat sarjarimpi, kilpukka, karvalehti, kiehkuraärviä, isohierakka sekä uusina varstasara ja ristilimaska.
Ravinteisuutta ilmentävät mm. isosorsimo, kapeaosmankäämi, haarapalpakot, isohierakka, vesinenätti, sarjarimpi, varstasara, karvalehti, kiehkuraärviä, kilpukka, tylppälehti, ristilimaska, isolimaska, litteävita ja poimuvita. Runsasravinteisuus ei suosi eikä haittaa järviruokoa ja lummetta. Keskiravinteiselle vesistölle tyypillisiä ovat mm. leveäosmankäämi, järvikaisla, keltakurjenmiekka, viiltosara, myrkkykeiso, vesitatar ja vesirutto. Niukkaravinteisuuden ilmentäjiä Vanajavedestä on tavattu hyvin vähän. Ravinteisuutta suosivia kasveja on vastaavasti paljon sekä selällä että kapeikossa. Tärkeimmät tulokkaat rannoilla ovat isosorsimo, 1900-luvun alussa kasvitieteellisestä puutarhasta luontoon päässyt vesirutto, venäläisen sotaväen matkassa kapeikkoon tullut isokärsämö, puutarhoista rannoille levinnyt jättipalsami, rikkapalsami, karhunköynnös ja Vanajaveden erikoisuus vanajanpaju. Se on salavan ja jokipajun risteymä.
Vesikasvitutkimuksen yleisimmät lajit vuosituhannen vaihteessa olivat isosorsimo (145/157), ulpukka (140), vesitatar (123), järvikorte (122), myrkkykeiso (121) ja rantapalpakko (121/157). Tuolloin uusina lajeina tutkimusalueille ilmaantuivat mm. itulimaska, järvisätkin, ristilimaska, ruskoärviä, varstasara, litteävita, poimuvita ja pitkälehtivita. Yli kaksinkertaisiksi yleistyivät isohierakka, isolimaska, kiehkuraärviä, leveäosmankäämi, pikkusara ja sahalehti. Edellistutkimuksissa tavattuja ja 1999-2000 löytymättä jääneitä olivat mm. katkeravesirikko, pikkupalpakko, kolmihedevesirikko, siimapalpakko, vaalealahnanruoho ja äimäruoho. Lähes jokainen kalassa tai vesillä liikkunut on huomannut esimerkkejä alle puoleen pudonneista lajeista, kuten ahvenvita ja heinävita. Molemmat hyötyvät pienestä rehevyydestä mutta taantuvat liian rehevässä vedessä.
Tyrväntö-Seuran kotisivu
Tapahtumia
Sivuhakemisto