Tyrvännön Joulu 1999
Tyrväntö-seuran vuotuinen joululehti on taas ilmestynyt.
 |
Lehden kansikuvana on Lahdentaan kartano 1930-luvulla Kuva: Mikko Mikkola Tyrvännön Joulu -lehden ilmestyminen on odotettu jouluperinne. Lehteä on painettu vuosittain noin 1000 kpl.
Lehteä voi kysyä mm. kirjakaupoista Parolassa ja Hämeenlinnassa, Lepaan ala-asteelta,
Lepaan Pikkuakka-kioskista ja seuran jäseniltä. |
Aiheita ja artikkeleita ovat tänä vuonna mm.:
Markus Saari - Elävä menneisyys
Sampo Honkala: Vermasvuori eli Ilmolan mäki
Helena Perheentupa - Elämää Lahdentaan kartanossa
Virpi Mustiala - Lahdentaan kartanon puisto
Raili Rytkönen - Haukilan kartano oli hyvin järjestetty talous
"Seitsemää sorttia" pappilan pöydässä
Marja Mikkola - Tyrvännön kirkonkylän maiseman muuttuminen
Heli Jutila - Tyrvännön luontokohteista
Jouni Taivainen - Tyrväntöseuran kaivaukset Lepaan sakastin takana
Miekanhiontakivet - Tyrvännön merkillisimmät muinaisjäännökset
Eero Ojanen - Nälkää, tautia ja suuria kaloja 1800-luvun Lepaalla
Ritva Tikkanen - Tuhat vuotta ja metri maata..
Erkki Ulamo - Lepaa, talvisota ja lastensairaala
Matti Koivula - Retulassa osattiin kalastaa
Markku Karvonen - Valvatti Vaulo 90 vuotta
Anto Leikola - Petäyksen vieraskirja kertoo
Kuvasivu
Markus Saari - Elävä menneisyys
Menneisyydessä on voimaa - enemmän kuin uskommekaan. Vuosituhantinen historia ja vanhat elämänmuodot vaikuttavat tänäänkin. Usein hämmästelemme elämän rajua muutosta. Mikään ei tunnu olevan kuin ennen. Kaikki tämä muutos, jonka mukana emme tahdo pysyä, on kuitenkin vain pintaa. Syvemmällä vaikuttavat menneisyyden voimat. Näin on myös Tyrvännössä, jonka historia on "aarteita täynnä".
Tyrväntö-Seuran toiminta on hyvä esimerkki perinteen voimista. Omasta historiasta on löytynyt uutta sisältöä. Historia on aarreaitta, josta kylä ja pitäjä saavat tukevan pohjan elämälleen.
Samanlainen aarreaitta on Beetlehemin kedoilla kaksi vuosituhatta sitten syntynyt kristillinen usko. Kirkko ja seurakunta ovat eläneet muuttumattomina läpi vuosisatojen. Samaa enkelten viestiä, jota kedon paimenet kuuntelivat, mekin tulevana jouluna joukolla kuuntelemme. Evankeliumi on säilyttänyt voimansa.
Edessäni on Hattulan seurakunnan uunituore historia "Ristin tiellä 750 vuotta". On hämmästyttävää kuinka samanlaisia ovat Hämeessä 750 vuotta sitten syntyneet asiat vielä tänäänkin - kännyköiden ja tietokoneiden maailmassa.
Juuriensa varassa ja voimasta puu elää ja kukoistaa. Niin myös kylä, pitäjä, maakunta ja kansa. Jos juuri tuhoutuu, tuhoituu myös elämä.
TOIVOTAN JOKAISELLE TÄMÄN LEHDEN LUKIJALLE RAUHALLISTA JOULUA JA JUMALAN SIUNAUSTA VUODELLE 2000.
Markus Saari
Hattulan rovasti
"Seitsemää sorttia" pappilan pöydässä
Viime vuosisadalla monissa maalaispappiloissa uudenvuoden päivän vastaanotto oli pitäjän tärkeimpiä tapahtumia. Uudenvuoden päivänä 1809 kestitsi Tyrvännön pappilassa vieraitaan kappalainen Carl Johan Schäffer (virassa 1804-1816). Tästä sotavuosien vaihteen juhlapäivästä on säilynyt tarkka muistiinpano.
Kaukaa pitäjän laidoilta laittauduttiin pappilan kutsuille. Sinne saapuivat pitäjän kartanonomistajat "armoineen", mutta myös talonpoikaisisännät emäntineen. Tilaa pappiloissa oli runsaasti, mutta kappalaisen pappilan ruokailuvälineet eivät riittäneet vierasjoukolle. Niinpä tapana oli, että kukin vieras toi mukanaan veitsen, haarukan, lusikan ja lautasen. Ruokailuvälineitä varten oli olemassa siroja kuljetuslaatikoitakin. Vierailla oli myös tuliaisia mukanaan. Pappilan ruokapöytä täyttyi mitä moninaisimmista herkuista. Jokainen emäntä toi sellaista, minkä laittamisessa hän tiesi olevansa erikoinen mestari. Uudenvuoden kutsut olivat siis jonkinlaiset nyyttikestit, eikä pappilan väki sitä tuntunut pitävän mitenkään nöyryyttävänä. Pastorin luettua ruokarukouksen alettiin maistella pöydän antimia. Nälkäisiä oltiin - oltiinhan ajettu pitkiäkin matkoja.
Pastorin kuului esitellä tarjolla olevia ruokia: "Onpa Retulassa kasvatettu vallan komeita sikoja, kun on näin suuri kinkku, eikä ole raa´aksi jäänyt. Kyllä Retulassa tiedetään, miten kauan kinkkua pitää paistaa. Mutta maistakaapa tätä Anttilan lammasta. Ovat ne Anttilan lampaat saaneet kesällä muutakin syödäkseen kuin saraheinää Piilonsaaren rantakivien välistä. Osaapa Laurilan emäntä tuon leivänteon. Sieltähän me käymme aina ostamassa, kun oikein mieluisia vieraita tulee. Ja pankaa siihen leivän päälle Siukolan emännän voita. Siellä ovat lehmät lypsäneet myöhään syksyyn, kun voi on vielä aivan tuoreen makuista. Maistukoon teille ruoka. Hartaushetken jälkeen tulee Sohvi keittiöstä suuren kaffepannunsa kanssa, ja sitten maistetaan Haukilan kartanon kakkua. Sitä kyllä riittää."
Nälkäiset vieraat kiertelivät moneen kertaan pöydän ympärillä, mutta silti jäi pastorin perheen nautittavaksi melkein puolet pöydän antimista. Kun kukaan ei enää hakenut ruokaa, astui pastori puhumaan. Hän kiitti Jumalaa siitä, että tyrväntöläiset olivat selvinneet epävarmana aikana näkemättä nälkää. Sen jälkeen hän pyysi Luojaa suojelemaan kallista synnyinmaata, "mikä kohtalo meillä nyt sitten edessämme lieneekin. Hyvä on ollut Ruotsin laki, jonka suojassa tähän asti olemme saaneet elää. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Suomen armeija on nyt vetäytynyt rajan taa ja on Ruotsin puolella. Jumala meitä varjelkoon. Amen."
Nämä viimeiset lauseet sisälsivät sen uutisen, jonka pastori halusi vierailleen kertoa. Eikä uutinen juuri masentunutta mieltä kohottanut. Kukapa olisi siinä vaiheessa voinut uskoa, että Suomi saisi pitää vanhat lakinsa ja saisi autonomian. Haukilan kartanon tytär Minette Gardiemeister kertoi 70 vuotta myöhemmin pojantyttärelleen pappilan kutsuista. Tapahtumat olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, koska hänen sulhasensa Hauhon Lautsian majuri Schulman oli kaukana pohjoisessa armeijan mukana.
Aineisto: Salme Sadeniemi; Suomalainen ruokapöytä 6, Arjesta juhlaan, Kirjayhtymä 1983
Jouni Taivainen - VUOSISADAN KUIVIMMAN KESÄN SATEISIN VIIKONLOPPU - ELI TYRVÄNTÖSEURAN KAIVAUKSET LEPAAN SAKASTIN TAKANA
Edellisestä sadepäivästä oli kulunut niin pitkä aika etten enää saattanut muistaa miltä kuulostaa vesipisaroiden ropina ja tuulen huokailu metsän puissa. Siihen ääneen kuitenkin heräsin lauantaina 28. Elokuuta. Pian korviini kantautui keittiöstä myös kahvinkeittimen korina ja sanomalehden rapina. Velipoika Juha siellä keitteli aamukahvia ja niinpä kömmimme Tiinan kanssa olohuoneen sohvavuoteelta kahvintuoksun johdattelemana aamupalalle.
Katsoin ulos keittiön ikkunasta. Pihalla leviävien lammikoiden pinta pärskähteli kiehuvan veden lailla. Juha tuumi, että eipä halua luonto näemmä paljastaa kulsejaan. Minua alkoi naurattamaan. Eihän tuommoinen pieni vesisade meitä estä kaivauksia suorittamasta. Sadehan lienee tosiaan vain luonnon merkki siitä, että jotain salattavaa sillä on Lepaan muinaisessa uhrilehdossa, kun se kerran tämmöisen sään järjesti. Onneksi olimme jo perjantai-iltana käyneet tekemässä mittaukset valmiiksi, joten kaivaustyöt saatettiin sen puolesta aloittaa heti.
Yhdeksän korvilla nousimme autosta Lepaan sakastinmäellä. Ulamon Erkki oli ajanut loppumatkan traktorillaan meidän edellämme. Perintötraktorin lavalla oli kaikenlaista kaivauksilla tarvittavaa tavaraa; lapioita, sankoja, kottikärryt, seuloja, pressu, kirves, saha...mutta sade se vain jatkui.
Aloitimme töiden valmistelun vaikka mäellä ei vielä muita näkynytkään. Kun kaikki oli valmista ensimmäistä lapion pistoa varten, niin sade loppui kuin taikaiskusta. Ja kuten tatit ja muut sienet nousevat sateen jälkeen, niin samoin myös Tyrväntö-seuralaisia alkoi putkahdella kaivauspaikalle tiheään tahtiin. Hetken kuluttua mäellä hääri jo toistakymmentä innokasta arkeologia.
Kaivoimme sakastin taakse neljä metriä pitkän ja metrin leveän koeojan. Se sijoitettiin vanhan jääkuopan länsireunaan. Perimätieto tiesi kertoa, että tämän jääkuopan paikalta oli löytynyt 40-luvun lopulla ruumishautoja ja jonkinlainen pyöreä kiveys, josta lähti kiveys vielä neljään suuntaan säteittäisesti.
Tarkoituksenamme oli selvittää löytyisikö tuosta kiveyksestä mitään merkkejä. Lisää mielenkiintoa kaivaukseen antoi se tieto, että Sakastin ympäristöstä on aikojen kuluessa erilaisten maatöiden yhteydessä löytynyt mm. viikinkiaikainen rannerenkaan katkelma ja viikinkiaikainen keihäänkärki. Lisäksi aivan lähistöltä on löytynyt myös rautakautista keramiikkaa. Nämä seikat saattaisivat viitata siihen, että mäellä voisi sijaita vaikkapa pakana-aikainen kalmisto.
Kirjallisista lähteistä tiedetään, että Paavi antoi 1200-luvulla julistuksen, jonka mukaan kirkko sai valtuudet ottaa haltuunsa mm. pakanallisia uhrilehtoja. Todisteena siitä, että näin olisi todellakin käynyt lienee se, että useiden keskiaikaisten kivikirkkojen yhteydessä sijaitsee myös pakana-aikaisia kalmistoja. Tällaisia ovat esim. Turun Kaarinan Kirkkomäki ja Mynämäen Mynänummi. Paikallinen perimätieto tunsi Lepaan sakastinmäen vielä 1700-luvulla muinaisena uhrilehtona.
Kaivaukset kestivät vain lauantain ja sunnuntain. Löytöinä saatiin talteen lukuisa määrä vanhaa rojua. Joillekin esineille pystyttiin muistamaan jopa todennäköiset omistajat vuosikymmenten takaa. Eniten riemua herätti kuitenkin kaksi rautakauden tyypin saviastian palaa. Niitä nimitimme leikkisästi sen muinaisen uhrikulsin palasiksi, jota varta vasten olimme tulleetkin etsimään. Koeojan pohjalta paljastui myös neljä varmaa ja yksi hieman epävarma hautamainen rakenne. Niitä emme puuttuvien resurssien vuoksi lähteneet tarkemmin tutkimaan. Ne olivat itä-länsi suuntaisia ja kahdesta niissä oli melko maatunutta luuta. Suurempi "kulsin kappale" löytyi yhden hautamaisen rakenteen kulmauksesta. Sen sijaan mitään merkkejä varsinaisesta kehämäisestä kiveyksestä emme löytäneet. Se joko sijaitsi muualla tai sitten vuosikymmenten takaiset muistikuvat olivat hämärtyneet. Voi olla, että kivirakenteilla on tarkoitettu nytkin löydettyjä hautamaisia rakenteita, joiden pinnalla oli pientä kiveä ja hiilenmuruja.
Kaiken kaikkiaan kaivaukset sujuivat hyvin ja reilussa talkoohengessä. Voimakkaana esiintyi se ajatus, että ensi vuonna täytyisi tutkia aluetta vielä laajemminkin. Nämä koetutkimukset antoivat siihen ainakin mielenkiintoisen lähtökohdan. Ensi talvena mietitään mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä. Myös julkinen sana oli kiinnostunut kaivauksista. Hämeen alueradio teki lyhyen puhelinhaastattelun kaivauksista ja Hämeen Sanomissa oli juttu 4.9.1999. Jos joku on kiinnostunut kaivausten virallisesta kaivausraportista, niin sen saa luettavakseen esim. Tyrväntö -seuralta. Se ei vielä ole valmis, mutta valmistuu ensi talven aikana. Kiitokset kaikille kaivauksiin osallistuneille.
Lehden sisällysluetteloon Eero Ojanen - Nälkää, tautia ja suuria kaloja 1800-luvun Lepaalla
Saimme Tyrvännön historiaa varten Ruotsista arkkitehti Peter Heimbürgerilta aineistoa, joka kertoo hänen esi-isiensä elämästä Lepaalla 1800-luvun puolivälin molemmin puolin. Heimbürgerit omistivat Lepaata vuosina 1826-69, ennen tilan siirtymistä Carl Packalénin ja hänen jälkeensä valtion omistukseen.
Uutta tietoa oli mm. se, että myös Lepaalla järjestetiin Harvialan ja monen muun hämäläiskartanon tapaan suuria metsästysretkiä. Täällä lapsuuttaan viettäneen Lullu Heimbürgerin muisteloiden mukaan niihin saapui ilmeisesti herraskaisia metsämiehiä kaikkialta maasta. Mutta mitä riistaa iloiset metsäveikot koirineen sumuisina syysaamuina jahtasivat, sitä tarina ei kerro.
Lepaa oli muutoinkin matkustavaisten suosima paikka ja aina avoinna oleviin vierashuoneisiin saattoi saapua väkeä vaikka keskellä yötä. Normaalisti myös nuo kulkijat ilmeisesti olivat herrasväkeä eli säätyläisiä, mutta nälkävuosina 1867-68 tiet täyttyivät synkemmistä kulkijoista. Edes vauraasta kartanosta ei jatkuville kerjäläislaumoille enää riittänyt ruokaa, vaan nälkäiset pantiin metsään keräämään jäkälää, josta heille sitten keitettiin soppaa.
Kerjäläiset puolestaan levittivät lavantautia, joka kaatoi myös Lepaalla koko palvelusväen vähintään vuoteeseen. Lullu-tytär kirjoittaa muistiinpanoissaan, että hänen äitinsä, talon emännän, piti täysin osaamattomana mennä itse keritsemään lampaat. Lammasraukat saivat kirjaimellisesti tuntea kovat ajat nahoissaan.
Tarina ei kerro, miten paljon kalastuksesta sillä kertaa oli apua nälänhädän lievittämisessä. Kalastus ja ravustus olivat kuitenkin tärkeitä myös Heimbürgereiden ajanvietossa. Hiukan vanhempi suvun papereissa säilynyt tarina kertoo kalastaja-Heikistä, joka eräänä sunnuntaiaamuna sai niin suuren kalan, että se kiskoi häntä ympäri järveä aina siihen asti, kunnes kirkonmenojen alkaessa onnistui pääsemään karkuun. Heikki oli varma, että kyseessä oli itse paholainen, joka rankaisi häntä sunnuntaikalastuksesta.
Paholaiseen uskoi ennen maailmassa törmänneensä useampikin Vanajaveden kalastaja. Olisikohan Heikkiä riepottanut Tyrvännön vesien viimeinen monni? Ainakin 1700-luvulla niitä täällä vielä saatiin. Lars Palanderin väitöskirjan mukaan monni saattoi painaa vaatimattomasti ainakin 170 kiloa ja sen rannalle kiskomiseen tarvittiin useita härkäpareja. Näillä rannoilla ei ihan vähäisillä kalajutuilla tainnut pärjätäkään.
Tyrvännön Joulun toimittivat Pertti Vuorela, Helena Mikkola ja Erkki Ulamo.