Tyrvännön Joulu 2004 |  |
Esko Tuisku
Kettujahti
Sotien jälkeen 1940-luvulla pääsin muutaman kerran kettujahtiin Suontaan kartanon riistanhoitajan Axel Torpin kanssa. Jahdit olivat mieluisia ja jännittäviä kokemuksia nuorelle miehelle. Näihin jahteihin sain häneltä haulikon lainaksi. Toki minulla oli jo niihin aikoihin omakin haulikko, "lankapiippuinen" vanha hanallinen Husqvarna, mutta Torp ei sitä kelpuuttanut. Se oli hyvin ymmärrettävissä, kun näki aseen. Torp oli laajalti tunnettu taitavana metsästäjänä ja koirien kasvattajana. Kannan ollessa runsas hän ampui yli kolmekymmentä kettua vuosittain. Kaadot tehtiin ajosta. Toisinaan ajajina oli kaksi ajokoiraa.
Tämä tammikuinen kettujahti ei tapahtunut Suontakana, vaan kartanon omistamilla mailla Kalvolassa Lahisten kylässä. Tavatessamme eräänä sydäntalven päivänä Torp kysyi:
- Lehteke sine kettujehti Lehiste lehke ensi pyhe? Mine ei neke Lehiste kettu pitke eike.
Torp oli syntyjään tanskalainen. Hän puhui melko hyvin ruotsia, mutta suomen kielen puhuminen ja ymmärtäminen tuottivat vaikeuksia. Toimeen silti tulimme jotenkuten. Mitä ei puheesta ymmärtänyt, se piti arvata.
Sovittuna aamuna pakkasta oli niukin naukin alle kymmenen astetta. Vähäinen yöllinen lumisade oli lakannut ja pilvet olivat kadonneet. Joitakin tähteitä niistä näkyi vielä vaalenevalla taivaankannella, kun hiihdimme talvitietä Tenholasta poikki Vanajanselän Kalvolan puolelle.
- Teme ei hyve, pekkenen voi tule liike kove, Torp tuumi.
Puusaaren veljekset, Heikki ja Otto tulivat tiellä vastaan. He olivat aamutuimaan kokeneet verkkonsa. Kuhia näkyi tulleen melkoisesti. Heikki ei vastannut hyvänhuomenen toivotukseemme. Hän näytti vielä olevan "mökkeissään" Torpille edellisen syksyn tapahtumista. Puusaaren niemi, jossa veljekset asuivat, ulottuu noin kilometrin mittaisena Vanajanselälle. Kannas, joka yhdistää niemen mantereeseen, on alkupäästään lyhyellä matkalla vain noin kolmen metrin levyinen. Korkean veden aikana kannas jää veden alle. Jos kettu menee niemeen sulan veden aikana, on sen tietenkin tultava takaisin samasta kapeikosta.
Syksyn jahdissa kettu oli juossut niemeen ja ajo loppunut sinne. Koiraa sen paremmin kuin kettuakaan ei näkynyt eikä kuulunut. Torpin ehdittyä paikalle viuhtoi koira kapeikossa kovasti ymmällään edestakaisin. Ketusta ei ollut tietoakaan. Siitä paikasta Torp lähti Heikin asunnolle ja tivasi Heikiltä:
- Misse mine kettu?
- Ei täällä ole kettua näkynyt, vastasi Heikki.
Torp päästi koiran irti. Se syöksyi oitis raollaan olevasta ovesta kamarin puolelle ja kiskoi sängyn alle piilotetusta pyykkikorista ketun esille.
- Teme minun kettu, sanoi Torp.
- Kyllä se on minun, meinaan, minä sen tapoin, intti Heikki.
- Minä tiete, ette sine iskette keppi kettu peehen siine nieme kepe kohte, sanoi Torp ja korjasi ketun reppuunsa.
- Minu koire, minu kettu, hän jatkoi.
Siihen oli Heikin tyytyminen.
Näytti siltä, ettei Heikki ollut vielä leppynyt, koska veti kelkkaansa naama kurtussa vihaisen oloisena ja puhumattomana meidät ohittaessaan.
Enemmittä puheitta mekin jatkoimme matkaa. Se taittuikin joutuisasti. Suksien luistaessa hyvin saavuimme jahtimaille tuota pikaa. Puolen peninkulman matka sillä kelillä ei tuonut edes hikeä pintaan.
Koira päästettiin yöllisille jäljille. Kettu oli tullut järven suunnasta, kulkenut polun yli ja noussut mäkeen. Tämä metsätieltä eronnut polku johti Toorikon Mantan mökille. Polulla näkyi potkukelkan jäljet. Manta oli ilmeisesti lähtenyt toimittelemaan asioitaan aamusta päivin. Hän oli iäkäs, mutta tuli kuitenkin omin avuin toimeen.
Polun varrella kasvoi mäntyjä ja joitakin vanhoja isokokoisia koivuja. Tällaisen koivun alle asetuin passiin. Torp otti passipaikan vähän lähempänä mökkiä. Ei tarvinnut kauan odotella, kun ajo oli täydessä käynnissä. Ääni häipyi kuulumattomiin isoksi aikaa. Pakkanen rupesi nipistelemään varpaita. Teki mieli hyppiä, mutta siitä Torp oli varoittanut. Liikkua ei saanut. Kettu kuulisi sen kauas sellaisella säällä. Sitten haukku alkoi jälleen kuulua. Veri rupesi kiertämään kiivaammin, eikä pakkanen enää juurikaan tuntunut. Ajo lähestyi. Odotin ketun milloin hyvänsä loikkivan polun yli joko Torpin tai minun läheltä. Siitä sen oli tultava, jos mieli rantametsään, missä aamuvarhaisella oli kierrellyt. Silloin näin Mantan palaavan mökilleen. Hän työnsi potkukelkkaansa ja puhui itsekseen kaiken aikaa. Jalakset kirskuivat pakkaslumessa. Hän ei huomannut minua ennen kuin sanoin: "Hyvää päivää." Säikähdyksestä selvittyään Manta jatkoi matkaansa mökilleen kelkkoineen koreineen. Lähestymässä ollut kettu tietenkin kuuli äänet ja kääntyi takaisin. Ajo häipyi kuulumattomiin, mutta rupesi lopulta lähestymään. Pakkanen kiristyi kaiken aikaa. Yks kaks huurteiseen koivuun, jonka juurella seisoin, laskeutui kymmenpäinen teeriparvi. Ne ääntelivät ja nokista nousi hengitysilma huuruna ylös. Se oli uskomattoman kaunis näky. Katselin sitä pitkän tovin haltioituneena. Sillä aikaa kettu livahti huomaamattani kolmenkymmenen metrin päästä polun yli.
Koiran ehtiessä paikalle Torp kävi toteamassa tapahtuman. Hän arveli, että kettu voisi palata rannasta piankin, ellei sitten piiloudu koloonsa. Se ei piiloutunut. Ajo kuului koko ajan hyvin ja se lähestyi hyvää vauhtia. Odotin ketun tulevan millä hetkellä hyvänsä. Silloin kuului polulta mökin suunnalta:
- Tulkaa miehet kahville. Tehän jäärytte muuten.
Manta siellä huuteli ja heilutteli käsiään lähellä Torpin passipaikkaa. Hänen oli tullut meitä surku. Koiran tultua paikalle Torp kytki sen. Jäljistä totesimme ketun tuleen lähelle, kun se Mantan ääntä pelästyen oli kaartanut takaisin.
- Se ei ene tene peive tule tehe, sanoi Torp.
Mantan kahvi - vai oliko se korviketta - maistui ja lämmitti mukavasti.
Kotimatkalla näimme järven ylitettyämme ketun juosta jolkuttelevan pitkin rantakaistaa. Se oli luultavasti käynyt nuuskimassa pilkkijöiden jäätyneitä avantoja.
- Emme nähneet Lahisten kettua, mutta näimmehän Suontaan ketun, sanoin siinä hiihtäessämme.
- Kettu kun kettu, sanoi Torp. Sitten hän sanoi vielä jotain teeristä, mutta en ymmärtänyt mitä. Tenholan suunnalta kuului koiran räyskytystä.
- Jos mine olisi rikas, mine osteisi keikki rekkikoire pois, sanoi Torp.
Kirjoittaja on metsätalousinsinööri ja Suontaan kartanon pitkäaikaisen muonamiehen Pertti Tuiskun vanhin poika ja kartanossa kasvanut. Siellä hän oli myös maatalous- ja metsätöissä siihen saakka, kunnes aloitti harjoittelun metsäalalle. Näin hänelle tuli tutuksi nuoruuden aikainen kartanon väki 1930-luvulta lähtien. Eläkepäiviään Esko Tuisku viettää Naantalissa. - Kuvat ovat kirjoittajan kuvakokoelmasta.
Tyrvännön Joulu 2004
Tyrvännön Joululehdet