Tyrvännön Joulu 2004 |  |
Matti Koivula
Tyrvännön kalastuksesta ja kalastajista
Miten kalastuksesta puhuminen sopii kirkonmäelle?
Tätä kysymystä oli pakko pohtia, kun pyydettiin puhumaan kalastuksesta Tyrvännön kirkkopyhänä. Jostain silloin mieleeni ponnahti kalan nimi, särki. Siitä tuli heti yhteisiä tekijöitä. Eerik Särki johti tätä seurakuntaa yli neljäkymmentä vuotta 1600-luvulla, silloin kun ruotsalaiset ja suomalaiset touhusivat muualla 30-vuotisessa sodassa. Eerik Särjen poika, Mikael Särki jatkoi pitkään isänsä työtä. Seurakunnan johdossa on siis pitkään toiminut vaatimaton, monen mielestä turhanaikaiseksi katsotun kalan nimen omaava pappi. Särki - ei suinkaan kallis kuha niin kuin Tyrvännön vaakunassa. Tästä nimestä voidaan muistella, että ei Jeesuskaan ratsastanut komealla hevosella Jerusalemiin vaan halpa-arvoisella aasilla.
Kalastajat mainitaan usein Raamatussakin. Jeesus kutsui opetuslapseksi Gennesaretinjärven rannalla ensin kalastaja Pietarin. Hänen veljensä, myös kalastaja Andreas, sekä sitten kalastaja Sebedeuksen kalastajapojat Jaakob ja Johannes olivat seuraavia opetuslapsia. Ammatillisesti kalastajat olivat yliedustettuina opetuslapsissa. Silloin ei kuitenkaan kukaan, ei edes höyrypäisin fariseus, tiennyt vaatia opetuslasten joukkoon mitään ammatti-, puolue- tai sukupuolikiintiötä. Valitsiko Jeesus kalastajia opetuslapsiksi sen takia, että he työssään joutuvat uskomaan ja toivomaan sellaiseen, jota he eivät joka hetki näe?
Voi myös kysyä, onko kalastajien suojelupyhimyksenä pidetty Pietari aikoinaan katolisella ajalla ollut Tyrvännön oma pyhimys. Tyrvännön historiakirjassa Eero Ojanen tätä ansiokkaasti pohtii. Ehkä Tyrvännössä näin omana kirkkopyhänä kokoonnuttiin pyytämään Pyhältä Pietarilta todellista Pietarin kalansaalista, josta mielessään moni kalastaja haaveili. Mahdollisesti kirkon penkkien kätköissä laitettiin salaa alulle verkkopyydyksien ensimmäisiä silmiä, koska taikauskoinen kansa luuli kirkossa aloitetun pyydyksen kalastavan hyvin. - Kirkonmäellä voi siis syystäkin puhua kalastuksesta.
Kalasta elettiin
Kun menemme ajassa paljon taaksepäin, niin lähes jokaisesta Tyrvännön asumuksesta lähti Vanajanselälle kalastajia. Kala oli erittäin tärkeä jokapäiväinen ravinto. Kaloja pyydystettiin syötäväksi. Niitä suolattiin ja kuivattiin. Aikoinaan niillä myös maksettiin veroja. Suuret puutiinut olivat syksyllä aitoissa ja kellareissa täynnä suolalahnaa, siikaa, sulkavaa ja isoja särkiä. Haukia oli halkaistu ja kuivattu, samoin kuivattiin myös keväällä kutuaikaan kuoreita. Näin valmistauduttiin ankaraan talveen ja sen mukanaan tuomaan nälkään. Tyrvännössä olivat asiat paremmin kuin monessa muussa Hämeen kunnassa, täällä riitti syötäväksi kalaa silloinkin, kun viljan vei halla.
Kalaa pyydystettiin joka taloon. Isojen talojen isännät taisivat maataloustöiden lisäksi myös kalastuksen. He jättivät peltotyöt heti, kun sattui hyvä kalatuuli tai oli kalan kutuaika käsillä. Kiirettä oli pidettävä, koska kutu on yleensä nopea-aikainen, paitsi ahvenenkutu, joka kestää pitkään. Kalastus oli monen mielestä paljon tärkeämpää kuin maan viljeleminen. Isälläni oli pieni peltotilkkunsa, jossa kasvoivat vuotuiset perunat ja rehu lehmille. Mutta kun kalatuuli oli suotuisa, ei peltotyö ollut mitään. Eräänäkin syksynä oli perunaa enää muutama penkki nostamatta, kun isän mielestä piti lähteä verkonlaskuun. Äiti toppuutteli ja sanoi, että perunat ylös ensin. "Tuollaiset perunat minä nostan yksin vaikka jouluaattona järveltä tullessa", uhosi isä rantaan mennessään. Jouluaattona hän ei varmaan mennyt järvelle, eikä silloin mitään olisi enää maasta nostettukaan, mutta tämä kuvastaa isän asennetta peltotyöhön kalastukseen verrattuna.
Kalakantoja hoidettiin ennen, entä nyt?
Ennen saaliiksi kelpasivat kaikki kalat. "Sulkavaa, särkeä ja muuta väenkalaa", kuten talon isäntä sanoi, lipottiin haaveihin pitkin kesää mataliin rantoihin tehdyistä liistekatiskoista. Näillä pyydyksillä tehtiin arvokasta hoitokalastusta, vähennettiin järvestä nykyisin roskakalana pidettäviä kalalajeja ja annettiin täten tilaa arvokaloille. Samaan tarkoitukseen käytettiin rysiä, nuottoja ja verkkoja. Särkikalojen määrä pysyi kurissa. Samoin otettiin keittoihin aineksiksi katiskoihin eksyneet kiisket, nuo joka kalan kudulle tulevat mädinsyöjät.
Tässä tekisi mieli kysyä, millaista hoitokalastusta tehdään nykyään? Montako kiiskeä, särkeä, pasuria ja sulkavaa mahtaa vuosittain järvestä saada pois 45 millin tai suuremmilla verkoilla ja vetouistimella? Heinäkuisen aamun saalis Retulan mökkiläisen kolmella verkolla: 1 kuha ja 119 sulkavaa. Verkkojen noston jälkeen seurasi aamulla neljän tunnin työ kalojen päästelyssä ja verkkojen selvittämisessä. Uistimenvetäjät ovat viime vuosina useassa lehtikirjoituksessa moittineet verkoilla kalaa pyydystäviä kalakannan hävittäjiksi. Uistimenvetäjä ottaa sieltä kuhan ja jättää sulkavat lisääntymään vapaasti. Kumpi on järven kalastolle parempi kalastusmuoto? Jos joku kysyisi mielipidettäni kalastustavoista, vastaisin, että nykyisin Vanajavedessä pitäisi tehokkaasti kalastaa kaikilla sellaisilla pyydyksillä, joilla vähennettäisiin särkikaloja. Rysät, nuotat ja pienisilmäiset verkot ovat tähän tarkoitukseen sopivia pyydyksiä. Kyllä niihin jokunen kuhanpoikanenkin eksyisi, mutta kokonaisuuden kannalta sillä ei ole kuhakannalle suurta merkitystä. Eihän metsänhoidossakaan ole kielletty käyttämästä vesuria ja raivaussahaa, vaikka joku tumpelo on niillä tiettävästi vahingossa katkaissut arvopuiden taimia.
Ammattikalastajat olivat itsellisiä
Sata vuotta sitten Tyrvännön ammattikalastajista suurin osa oli tilatonta väestöä, ns. itsellisiä. He asuivat pienillä vuokratonteillaan ja tekivät asuinmaasta ja mökistä taloihin päivätöitä. Esimerkiksi vaarini Koivulan Heikki teki Alikartanoon vuodessa 45 työpäivää pienestä Koivulan maapaikasta Retulassa. Asuinpaikan lisäksi vuokraan kuului oikeus käyttää lehmää metsälaitumella ja ottaa talon metsistä polttopuut. Useat kalastajat lunastivat maansa itselleen 1920-luvulla, kun se tuli mahdolliseksi. Asumukset kalastajaperheillä olivat nykymittapuun mukaan pieniä ja vaatimattomia, mutta niinhän ne olivat siihen aikaan kaikilla muillakin. Elämä oli jatkuvaa työntekoa, pyydysten laittamista, järvellä kulkemista, tuulen seuraamista, pyydyksien muuttamista toisiin paikkoihin tuulen kääntyessä ym. Ahkera kalastaja kuitenkin ansaitsi enemmän kuin maataloissa palkkatöissä käyvä väestö.
Suolakalaa ja leipää oli eväänä, kun mökkiläinen meni tekemään taloon päivätöitä. Perunaa ja suolakalaa syötiin yleisimpänä ruokana tavallisten ihmisten aterioilla. Huonona aikana köyhimmillä ei ollut enää edes kalaa. Jos oli perunaa, sitä kastettiin kalansuolaveteen. Kun elintaso parani, kaikki kalat eivät enää ihmisille kelvanneetkaan. Neljäkymmentäluvulla, sota-aikana, ei kalaa valittu, vaan kaikki otettiin. Halpa-arvoinen sulkavakin vietiin silloin kalastajilta käsistä. Luin viime kesänä liikuttuneena vintiltä löytyneitä sota-ajan kirjeitä, joissa hyvinkääläinen sukulainen kiittää suolatuista sulkavista ja lahnoista, joita oli vaariltani Retulasta saanut.
Työ oli vaativaa ja raskasta
Kalastajat olivat tottuneet ankaraan ruumiilliseen työhön. Pitkät soutumatkat vastatuuleen vaativat sisua ja lujia lihaksia. Talvella hakattiin kymmenittäin reikiä jäähän, vedettiin perässä kelkkaa, jossa oli jäätyneet verkot ja saaliskalat. Matkaa kotirantaan saattoi olla kilometrejä. Siellä alkoi uusi työ. Jäätyneet verkot oli kuivattava savusaunassa, mentävä sinne jo aamuyöllä niitä pienen lampputuikun valossa selvittämään. Ennen päivän valkenemista piti taas olla menossa kohti pyydyksiä. Ei sopinut pelätä huonoja ilmoja. Kukaan ei korvannut, jos pyydykset jäivät kokematta ja kalat pilaantuivat. Marras-joulukuu oli parasta kuhasaaliin aikaa. Silloin verkoille meno esimerkiksi Retulan rannalta oli varsinainen extreme-laji. Järvi oli rannoilta jäätynyt, selkä lainehti vapaana. Verkot lastattiin kelkkoihin, joilla mentiin aamuhämärissä heikkoa jäätä myöten kohti avovettä. Vene oli jätetty saaren rantaan lähemmäksi sulaa. Siihen lastattiin kuorma, sitten työnnettiin sitä kohti avovettä. Jännittävien hetkien jälkeen oli vene vesillä, soudettiin apajapaikoille, laskettiin verkot kylmässä, ehkä kovassa tuulessa jäätyneellä veneenpohjalla seisten. Samoin koettiin verkkoja, saatiin kaloja ja palattiin kuorman kanssa. Tehtiin suunnitelmia seuraavaa päivää varten. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeeltä, miten vähän kalastajia vuosien aikana hukkui. He olivat todellisia heikolla jäällä kulkemisen taitajia. Joskus yllättävä järven jäätyminen nosti verkot pintaan, ja ne jäätyivät jäähän kiinni. Silloin saattoi hetkessä mennä vuosien ansiot hukkaan.
Jossain välissä verkot ja rysät oli kudottava, pauloitettava ja parsittava. Kalastajan lapset oppivat hyvin pieninä kalastamisessa tarvittavat työvaiheet. Järvellä he olivat usein mukana kalastamassa jo ennen kuin kävelemään oppivat. Siiri Lahtinen kertoi nauhalle lapsuudestaan, miten hänet käärittiin palttooseen ja laitettiin veneen nokkatuhdolle nukkumaan, kun äiti ja isä soutivat verkoille. Näin kalastajien lapset näkivät kalastajan työn pienestä pitäen. Hieman isommaksi tultuaan he oppivat käsittelemään taitavasti venettä.
Ennen kouluunmenoa he osasivat kutoa, aluksi vaatimatonta rysänaitaa tai muuta helppoa. Kun taito kasvoi, muuttuivat kutomiset suurempaa tarkkuutta vaativiksi. Joissakin Retulan kalastajatalossa oli lapsilla oma päivittäinen kutomisurakka, joka piti täyttää ennen leikkejä. Kutomisen taito oli tarpeellinen. Se on vaikea hankkia myöhemmällä iällä. Pienestä saakka sitä työtä tehneellä se on vaistomaista toimintaa. Pentti Linkola kertoo kirjoituksessaan, miten hän katseli, kun Siiri Lahtinen pystyi samanaikaisesti pauloittamaan verkkoa, lukemaan kirjaa ja seuraamaan televisiota. Kalastajaperheisiin tuodut miniät saattoivat oppia taitaviksi soutajiksi, mutta pyydysten kutominen ja pauloittaminen ei heiltä koskaan sujunut niin hyvin kuin pieninä lapsina siihen työhön oppineilta. Eikä se soutaminenkaan aluksi niin helppoa ollut. Hausjärveltä Tyrväntöön muuttanut äitini kertoi, kuinka hän ensimmäisiä kertoja verkoilla soutaessaan ei ymmärtänyt isän komentoja. "Käännä ylemmäs" oli hepreaa, hän vain katseli, kumpi veneen laidoista oli ylempänä. Ilmeisesti vanhempieni kohdallakin toteutui monta kertaa vanha sanonta: rinnakkain mies ja vaimo verkoille menevät, peräkkäin sieltä pois tulevat.
Saaliit olivat runsaita
Talviaikaan Vanajanselällä oli varovaisenkin arvion mukaan 2 000 verkkoa samaan aikaan pyynnissä. Kalaa tuli myös paljon. Saaliin suuruudesta ei juuri toisille kerrottu. "Viime vuonna tuli sentään vähän, tänä vuonna ei juuri mitään", on tuttu hokema. Ainoat täsmälliset saalistilastot lienee tehnyt Mälkiäisten Oskari Taponen. Lehdissä joskus kerrottiin isoista kuhista. Kymmenkiloisia ja suurempiakin ovat saaneet lehtitietojen mukaan ainakin Arvi Helanterä, Osmo Mattila, Pekka Savio, Eino Färm ja Uuno Koivula. Kalaa kuljetettiin myytäväksi kauas Tyrvännöstä. Tampere, Hämeenlinna Helsinki olivat lähetysten kohteena. Hämeenlinnasta Tyrvännön kuha meni eteenpäin. Kun kalastaja kevätaamuna otti rysistään aikaisin kuhat, lähetti ne Retulasta kello 7 menevällä linja-autolla Hämeenlinnaan, oli siellä kalakauppias autolla vastassa. Hallissa pakattiin eri kalastajilta tulleet kalat laatikoihin jäiden kanssa. Kello 9.30 lähti linja-auto Turkuun, sieltä kello 14 laiva Tukholmaan. Seuraavana päivänä kalat olivat tukholmalaisten syötävinä. Tätä kauppaa käytiin jo 1920-luvulla ja 1930-luvulla se oli hyvin vilkasta. Esimerkiksi Hämeen Sanomissa 27.7.1938 julkaistun tiedon mukaan heinäkuussa 1938 hallikauppiaat lähettivät kuhaa Hämeenlinnasta Turkuun ja sieltä edelleen Tukholmaan joka päivä muutama sata kiloa, jopa 500 kiloa. Kuitenkin heinäkuu on kuhanpyynnissä huonointa aikaa. Silloin myyntiin tuli vain koukuilla, siimoilla ja uistimella saatua kalaa, sillä puuvillaverkkoja kalastaja ei laskenut kesän lämpiminä päivinä järveen. Ne olisivat lahonneet siellä nopeasti. Talviaikaan kalojen lähetyserät olivat paljon suurempia. Kauppiaat ryhtyivät käyttämään myös lentorahtia Malmilta Tukholmaan.
Koskaan ei puhuttu kalojen loppumisesta. Vanha ammattikalastaja sanoikin, että ei kaloja pyydystämällä saa järvestä loppumaan. Kilon painoisella kuhalla on 100 000-200 000 mätimunaa vuosittain. Siinä on paljon enemmän kuin yksi uistimenvetäjä koko elinaikanaan saa. Näitä kutijoita siellä riittää. Paljon poikasia tuhoutuu, mutta moni niistä kehittyykin. Epäedulliset luonnonolot hävittävät kaloja enemmän kuin ihminen. Esimerkiksi tänä vuonna oli kuhan kutuaikaan pahoja myrskyjä. Pohjalietettä ilmeisesti laskeutui kuhan mätimunille ja se tuhosi niitä. Jos sellaista tapahtuu useana vuonna peräkkäin, voi muutaman vuoden päästä kalakanta olla tavallista huonompi. Hämeen Sanomissa ennustettiin 11.7.2004 tämän vuoden kuhanpoikasten kärsivän lisäksi vielä kylmän alkukesän takia. Poikaset eivät ennätä ennen talvea riittävän vahvoiksi ja niitä tuhoutuu tulevana talvena paljon. Kuuden-seitsemän vuoden päästä on saaliskuhia Vanajanselällä ilmeisesti heikosti. Silloin kotitarveajattelijat, joita Tyrvännössä riittää, keksivät syitä kalan vähäisyyteen. Niitä sitten kalastuksesta ymmärtämätön toimittaja kirjaa lehteen ja kansa uskoo. Esimerkiksi tällaisia on julkaistu: Kaksi kesällä saaressa teltassa asunutta hampparia vei neljällä verkollaan yhtenäkin vuonna lehtitietojen mukaan koko Vanajanselästa kuhat. Toisena vuonna olivat syynä muutamat Lepaanvirrassa keskikesällä pilkkineet, joilla joku kateellinen oli nähnyt saaliskalana kuhankin. Tällaisia kritiikittömiä totuuksia viljelevät sivuillaan sanomalehdet. Lukeva kansa uskoo, onhan se lehdessä painettuna, sekä tuomitsee lehtien selostaman kaamean ryöstökalastuksen.
Luin 7.7.2004 sanomalehdestä, että Suomeen tuotiin viime vuonna jokaista asukasta kohden 9,4 kiloa kalaa ulkomailta. Täytyi lukea oikein uudestaan. Yli yhdeksän kiloa kalaa tuotiin Suomeen jokaista asukasta kohden! Suurin osa tästä oli ns. kasvatuskalaa, kassilohta tai vastaavaa. Kalaa tuodaan tuhansien järvien maahan, maahan, jossa aikaisemmin oli oman laadukkaan kalan pyydystäjiä ja ulkomaille viejiä. Häpeän tyrväntöläisen kalastajan poikana, että nykyisin Suomen kalastus on tuhottu tällaiseksi.
Ammattikalastajat olivat valveutuneita
Kalastajien joukossa on ollut monta kunnalliselämässä aktiivista henkilöä. Hautausmaan pohjoisimpaan kulmaan on haudattu 1932 kuollut kalastaja August Peltola, joka oli mukana heti ensimmäisessä vaaleilla valitussa valtuustossa. Hän oli vuosikaudet kunnallislautakunnassa ja valtuustossa. Talvisodassa kaatui valtuuston puheenjohtajaksi valittu kalastaja Esko Kannas. August Fagerlund, Uuno Koivula ja Pekka Savio olivat muiden mukana monella tavalla päättämässä kunnallisista asioista. Kalastajat olivat siis aikanaan voimakkaasti kehittämässä Tyrväntöä.
Seurakunnasta monet kalastajat erosivat 1923, kun se tuli mahdolliseksi. Kun jälkeenpäin tilannetta katselee, ei siitä voi yksin kalastajia syyttää. Monet liittyivät myöhemmin takaisin. Esimerkiksi vaarini ja mummoni erosivat kirkosta, mutta liittyivät takaisin seurakunnan jäseniksi talvisodan jälkeen.
Ammattikalastajat rakastivat kotiseutuaan ja luontoa
Kalastajat rakastivat Vanajanselän maisemia ja näkivät päivittäin niiden kauneuden ympärillään. Jotkut se sai runollisiksi, kuten Väinö Lepistön Retulasta. Hänen runonsa Maaliskuu näyttää, miten kalastaja koki kevättalvella luonnon kauneuden. Runo on Valvatti Vaulon kirjassa Tyrvännön vaiheita. Arvi Helanterän herkissä maalauksissa näkyy aito rakkaus kotiseutuun. Joskus se kotiseudunrakkaus ilmeni hieman erikoisella tavalla, kuten Vihtori Rauniolla 1930-luvun retkellä Imatralle. Siellä hän toisena matkapäivänä kovassa koti-ikävässään lausui: "Kun vielä Keisan saaren näkisi, niin en ikinä minnekään lähtisi!"
Vaikka kalastajat pyydystivät paljon kaloja, he kantoivat myös vastuuta kalakannasta. Ensimmäiset siianistutukset Vanajaveteen tehtiin Vanajavesistön ammattikalastajat ry.:n rahoilla. Ammattikalastajat rakensivat myös kututuroja sekä lypsivät hauen mätiä istutustarkoituksiin. He vaativat kaloille kuturauhaa. Vaikka esimerkiksi lahnoja pyydystettiin, ei niiden kutua saanut muuten häiritä. Muistan itse, kuinka sota-aikana pikkupoikana hiiviskelin Lielahden perukoilla seuraamassa lahnankutua matalassa lahdessa. Vaarini, Heikki Koivula, rauhallinen mies kuin mikä, suuttui perin pohjin ja opetti, että sieltä pysytään kalan kutuaikaan pois. Millähän saataisiin nykyajan tyrväntöläisille opetettua, että kalojen kutuaikaan ja lintujen pesimisaikaan ei lähellä rantaa saa pörrätä moottoreilla eikä vesijeteillä eikä muutenkaan saa häiritä luontoa? Taitaa olla turha sellaista toivoa, kun uuden mökkiläisen ensimmäinen teko on tuoda tontilleen kaivinkone ja poistaa kaikki se kasvusto, jonka luonto on veteen kaloille kutupaikaksi tarkoittanut.
Matti Koivula on toimittanut kirjoituksen Tyrvännön kirkkopyhänä 11.7.2004 pitämästään puheesta. Kuvat ovat kirjoittajan kuvakokoelmasta.
Tyrvännön Joulu 2004
Tyrvännön Joululehdet