Tyrvännön Joulu 2004 |  |
Ari Lappalainen
Tyrvännön järvikalastusmuseo kertoo Vanajanselän pyynnin erikoispiirteistä
Tyrvännön 1800-luvulta peräisin olevassa viljamakasiinissa on ollut vuodesta 1959 Tyrväntö-seuran museokäytössä. Tiloissa toiminut kalastus- ja talonpoikaismuseo uudisti kasvojaan kesäkuussa 2004. Samalla se sai uuden, erikoistumisesta kertovan nimenkin: Tyrvännön järvikalastusmuseo. Museo haluaa nyt kertoa erityisesti Hämeen ja Vanajaveden alueen kalastuksen vaiheista. Tyrväntö-seuralla on takanaan kolmen vuoden EU-rahoituksen turvin toteutettu kehittämishanke, jonka aikana itse museon näyttelyn ohella on kunnostettu museoaluetta ja tehty sinne muun muassa uusi perinteisen mallinen venetalas.
Uuden näyttelyn pääpaino on Vanajanselän kalastuksen kultakaudessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Aulassa voi tutustua Vanajaveden tärkeimpiin saaliskaloihin ja kalaveden muutoksiin. Museon suurin sali esittelee tärkeimmät pyyntitekniikat ja kalastusmuotojen kirjon, unohtamatta tärkeää ravustusta. Muut huoneet esittelevät kalan käyttöä ja markkinointia, kalastajan taloutta, pyydyksien valmistusta ja kalavesien hallintoa. Museon yläkerrassa voi tutustua kalastajan tietotaitoon ja uskomuksiin. Siellä voi myös kuunnella arkistoäänitteiltä vanhoja kalastajia. Näyttelyn aineisto on pääosin vanhoista Tyrvännön talonpoikais- ja kalastusmuseon kokoelmista, mutta sitä on täydennetty valtakunnallisen Kalastusmuseoyhdistyksen esinein. Museo sai näyttelyä suunniteltaessa myös uusia merkittäviä lahjoituksia, kuten jo osin näytteillä olevan Färmin suvun lahjoituksen. Museon näyttelyä on tarkoitus jatkossakin kehittää ja tuoda esille uusia aineistoja.
Vanajanselkä kalavetenä
Eteistilassa, pyyntiasentoon viritetyn isorysän alla, saa kävijä perustietoa Vanajanselän kalastosta ja vesistön muutoksista. Vanajanselkä on Kokemäenjoen vesistöön kuuluvan Vanajaveden-Pyhäjärven reitin suurin selkävesi. Vanajanselkä on ollut aina tuottoisa kalavesi, mutta toisaalta ihminen on puuttunut sen tilaan voimakkaastikin. Puunjalostusteollisuus vaikeutti kalojen mahdollisuuksia eniten 1960-1970-luvuilla, kunnes veden laatu palautui 1980-1990-luvuilla ennalleen. Vanajanselän säännöstely alkoi vuonna 1962, ja sillä on ollut ilmeisiä vaikutuksia kalojen kutuun ja lisääntymismahdollisuuksiin.
Ihminen on pyrkinyt myös lisäämään kalakantaa. Lammin Evon kalanviljelylaitoksen ja kalastuskoeaseman perustaminen vuonna 1892 säteili laajalti Hämeen kalatalouteen. Vanajanselän ympäristö oli 1900-luvulla jatkuvasti aktiivinen kalavedenhoitotyössä, joka kattoi viljely- ja istutustoiminnan. Maanviljelysseuran, kalastuskuntien ja yksittäisten harrastajien kalavedenhoitotyön rinnalle tulivat aikanaan myös puunjalostusteollisuuden ja voimatalouden korvaukset kalavesihaitoista.
Vanajanselän merkittävin saaliskala on ollut kuha. Kala on ikuistettu vanhan Tyrvännön kunnanvaakunaankin, joka tervehtii kävijää eteisaulassa. Tuo maukas kala on antanut leimansa koko järven pyyntikulttuurille. Mikä tekee Vanajanselästä niin hyvän kuhaveden? Vanajanselkä on riittävän suuri ja happipitoinen selkävesi, jossa on sopivasti kuhan vaatimaa savisameutta ja rehevyyttä. Vanajanselän runsas kuorekanta takaa kuhan parhaan ravinnon, ja kuore on ollut itsekin merkittävä pyyntikala. Vanajanselkä on ollut myös tärkeä lahnan, hauen ja mateen pyyntialue eikä ahvenen ja särjenkään merkitystä ole syytä unohtaa. Karumpien selkävesien arvokaloista muikku on ollut ajoittain merkittävä pyyntikohde. Vanajanselän oma kookas siika hävisi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta elpyi velvoiteistutusten tärkeimpänä kalana 1980-1990-luvuilla.
Vanajanselän kalalajimäärä nousee kahteenkymmeneen, mihin lukumäärään mahtuvat monet kalamiehen harvemmin kohtaamat pikkukalat sekä uudemmat istukkaat. Euroopan kookkain sisävesikala monni - hämäläisittäin säkiä tai säkekala - on järven kalastushistorian eräs erikoisuus. Vielä 1800-luvun alkupuolella monnia esiintyi muutamin paikoin Vanajaveden vesistössä. Kernaalanjärvestä vuonna 1864 saatu monni oli tiettävästi koko Hämeen viimeinen, mutta tarinat tästä vedenhaltijakalasta jäivät elämään.
Ravun kannanvaihtelu vaikutti dramaattisesti Vanajanselän vanhaan pyyntikulttuuriin. Rapu oli erittäin tuottoisa pyyntikohde Vanajanselällä vielä 1900-luvun alkuvuosina, mutta Keski-Euroopasta Venäjän kautta Suomeen ja Kokemäenjoen vesistöön levinnyt rapurutto romahdutti kannan nopeasti vuosina 1907-1909, tämän tärkeimmän rapuvesistömme ns. "suuren ruttokauden" aikana. Jokirapukanta ei ole elpynyt entiselleen, ja vesistöön on istutettu 1990-luvulla täplärapua perinteistä jokirapua korvaamaan.
Vanajanselän kokonaiskalansaalis oli 1980-luvun puolivälissä noin 250 000 kiloa, mitä myöhemmin on pudottanut puhdistumisesta johtuva särkikalojen saaliin lasku. Kuhasaalis vaihteli 1980-luvun lopulta 1990-luvun alkupuolelle 20 000 kilosta jopa 50 000 kiloon. Vesistömuutokset heijastuivat pahimmillaan kalakantoihin 1970-luvulla. Kuhakanta heikkeni, muutkin arvokkaammat kalat taantuivat ja vastaavasti sulkavakanta, kitukasvuinen lahnakanta ja yleensä särkikalakannat suorastaan räjähtivät kalastajien pyytäviin käsiin. Säännöstelyn vaikutukset eivät ole olleet aivan näin rajuja. Hauen ja siian lisääntymistä vedenpinnan vaihtelu kuitenkin sotkee.
Kalastustavat esillä suuressa salissa
Museon suurimman salin seinää peittää edelleen Pentti Hammarbergin mainio tyrväntöläisen kalastuksen historiaa kuvaava suuri seinämaalaus vuodelta 1962. Sen eteen ja seinustoille on nyt ryhmitetty Vanajanselällä käytettyjen pyyntitapojen kirjo. Pääpyyntimenetelmät tunnettiin Hämeen alueella jo esihistoriallisena aikana ja ne esiintyvät keskiaikaa koskevissa lähteissä. Näyttelyssä esillä olevista 1800- ja 1900-lukujen pyyntivälineistä monet edustavat pitkää jatkumoa kalastushistorian alkuhämäristä. Toisaalta ammatti- ja vapaa-ajanpyynnin kehittyminen on 1900-luvulla tuonut monia uusia pyydysmalleja. Kalastustekniikan muutos on ollut etenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla yhä nopeampi, maanlaajuinen ja yhtenäiskulttuurin syntyyn liittyvä ilmiö. Näyttelyssä pääpaino on kuitenkin vanhan kotitarvepyynnin ja ammattikalastuksen parhaiden vuosikymmenien esineissä.
Ikivanhoista kalan näkemiseen perustuvista menetelmistä on Vanajanselällä harjoitettu vanhastaan nuijapyyntiä ohuen syysjään alta sekä syysöistä eri kalojen tuulastamista ahraimella haastarin valossa. Jäittenlähdön jälkeisen lyhyen kuoreenkudun aikaan on liiputtu eli pyydetty pitkulaisella haavilla kudulle rantautuvaa kuoretta tulen valossa. Liippua tarvittiin myös salakankudun aikaan juhannuksen alla.
Onkikalastuksessa käytettiin kesäisin tavallisia koho-onkia eli pitkäpahlaonkia. Talvionginta oli varsin merkittävää, sillä Hämeenlinnan ympäristö ja Vanajanselkä lukeutuivat maamme varhaisiin pilkkionginnan keskusalueisiin 1900-luvun alkupuolella. Uistelu vanhimmassa muodossaan oli hauen ja ahvenen soutu-uistelua metalliuistimilla, mutta tämän rinnalle tuli 1920-1930-luvuilla öinen kuhan uistelu vaappuineen. Se saavutti Vanajanselällä suuren suosion niin harrastajien kuin ammattikalastajienkin parissa. Kesäöisessä järvimaisemassa saattoi nähdä yhtä aikaa yli satakin venettä, jotka viivähtivät yösydännä saarissa. Koukkupyynnin muodoista hyvin merkittävää on ollut myös syöttikoukku- ja pitkäsiimapyynti. Talvisen koukkupyynnin ikivanha muoto on ollut mateen pohjakoukkupyynti, talvinen hauen koukkupyynti levisi sisämaahan puolestaan 1900-luvun alussa. Kesällä pidettiin polokoukkuja hauille ja kuhille. Vanajanselälle tunnusomaisin pitkäsiimapyyntitapa oli kuhan siimapyynti. Nämä särjenpaloilla täytetyt siimat saattoivat olla kilometrien pituisia. Pitkäsiiman käyttö usein vuorotteli polokoukkujen käytön kanssa kuhan syöntihalujen mukaan. Kustannuksiltaan edullinen siimapyynti väheni sotien jälkeen, kun muut pyyntitavat tehostuivat.
Sulkupyynti on ollut Vanajanselällä monille kalalajeille soveltuva pyyntitapa. Mateenpyynti merroilla, rysillä ja pystyrysillä eli suppeloilla oli lyhyt, mutta tärkeä sesonkinsa tammikuussa. Merrat hävisivät ensinnä käytöstä, pystyrysät olivat puolestaan 1900-luvun alun uutuus. Avovedenaikaisen sulkupyynnin varhaisia muotoja oli särjen ja muun pikkukalan mertapyynti havujohdeaitojen eli tokeiden avulla. Oma erikoisuutensa oli talvinen syöttikalojen pyynti pienillä lankamerroilla eli pöperömerroilla. Merkittävin varhainen avoveden sulkupyynti oli ollut liistekatiskapyyntiä, joka jatkui voimaperäisenä talollisten pyyntinä aina 1800-luvun loppuun. Liistekatiska olikin hyvin tunnusomainen pyydys jo Hämeen eräkaudelle. Rysät kehittyivät kuitenkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa suuriksi ja valtasivat ammattipyynnissä muiden sulkupyydysten paikan. Perinteisiä matalia rantarysiä käytettiin mateenpyynnin ohella etenkin keväisessä kutuhauen pyynnissä. Isot rysät olivat lahnan, kuhan, kookkaan ahvenen ja hauenkin pyydyksiä, Vanajanselän ammattipyynnin tärkeitä kulmakiviä aina 1970-luvulle saakka.
Vanajanselän nuottapyynti on jäänyt melko pienimuotoiseksi monen muun pyyntitavan rinnalla. Nuottia on ollut suurempia lahnan ja sekakalan vetoon tarkoitettuja sekä pienempiä kuoreen kutupyyntiin tarkoitettuja. Kesäisin vedettiin ensin mainituilla ns. alennuskalaa pitkien tyynten jaksojen jälkeisten tuulien aikana. Nuottaus oli talollisten ruokakalan pyyntiä, joka heikkeni varsin nopeasti 1900-luvun alkupuolella. Viimeisimmäksi oli hengissä kuorenuottaus, josta museon venetalaaseen on saatu erinomainen esimerkki.
Vanajanselällä oli 1800-luvulla käytössä kuha-, muikku-, särki- ja lahna- eli riimuverkkoja. Lisäksi käytettiin satunnaisemmin ahven-, säyne- ja haukiverkkojakin. Kuhan verkkopyynti on ollut koko Vanajanselän ammattipyynnin tärkein ja tunnusomaisin pyyntitapa, tosin varhaisimmat tiedot siitä suuressa mitassa harjoitettuna ulottuvat vasta 1800-luvun lopulle. Kuhan verkkopyynti on ulottunut syksystä kevättalveen. Kuhaverkot olivat alkuun vain vähän yli metrisiä, mutta korkeus kasvoi vähitellen. Kuhanpyynti oli siis ensin avovesipyyntiä, mutta järven jäätyessä verkot uitettiin uitinsalon avulla pitkiin jatoihin jään alle. Lahnan verkkopyynti on ajoittunut kutuaikaan sekä toisaalta heinä-elokuuhun, jolloin lahna liikkuu rantavesissä syönnöksellä tai alennuksella. Muikun verkkopyyntijaksoja on ollut kaksi: loppukesän lämmin aika selän syvänteistä sekä kutuaika loka-marraskuussa. Erikoinen verkkopyynnin muoto oli särjen verkkopyynti tarpomalla eli säikyttämällä kala verkkoon karien ympäriltä ja lahdista.
Ravunpyynnissä on käytetty perinteisesti monia kalastuksesta tuttuja pyyntitapoja. Vanajanselällä tärkeimmät ravunpyyntitavat ovat olleet poimiminen, onkiminen ja mertapyynti. Ammattipyynnissä olivat merrat tärkeimpiä. Tärkeintä ravustusaikaa oli loppukesä ja alkusyksy. Kun rapukanta oli runsas, saattoi hyviin tuloksiin päästä rantavesiin nousseiden rapujen poimimisellakin. Ilta-aikaan ja rantatulien valoon ajoittui myös tikutus eli onkipyynti, jossa käytettiin syöttiä pohjaan pystytetyn kepin ja siiman päässä. Yleisin mertamalli oli lieriömerta eli koppamerta, jossa oli päreinen lieriömäinen runko ja molemmissa päissä havaksesta tehdyt nielut. Suuvanteellinen pystymerta eli lankamerta, johon rapu meni ylhäältä päin, oli toinen keskeinen mertamalli. Molemmissa käytettiin sisällä syöttiä houkuttimena, ja syötit olivatkin oma lukunsa. Kalaa, muun muassa särkeä ja ahventa käytettiin eniten, mutta lihaa pidettiin parhaana.
Näyttelyn pohjalta voisi syntyä myös kuva Vanajanselän kalastusvuoden kulusta. Vesien auettua kalastus alkoi kuoreen kutupyynnillä, minkä jälkeen kalojen kutuajat jaksottivat rysäpyyntiä pitkälle kevätkesään. Rysäpyynti jatkui, mutta sen rinnalle tulivat heinäkuussa kuhan uistelu sekä koukku- ja pitkäsiimapyynti ja lahnan verkkopyynti. Heinä-elokuussa kalastettiin muikkuverkoilla ja syyspuolelta lähtien keskityttiin kuhan verkkopyyntiin aina seuraavaan kevääseen asti. Ohessa olivat muikun kutuverkkopyynti loka-marraskuussa, mateen kutupyynti tammikuussa sekä talvinen koukkupyynti. Talviverkkojen ja -koukkujen jälkeen voitiin ryhtyä odottamaan taas uutta avovettä, kalastajan vuoden alkua...
Kalastajahuone
Museon ensimmäinen sivuhuone on pyhitetty kalastajan talouden esittelyyn. Siellä kerrotaan esinein ja kuvin Vanajanselän kalastuksen merkityksen ja kalastajatalouksien muuttumisesta sekä kalan käytöstä, markkinoinnista ja pyydysten valmistamisesta. Huone on näkymä kalastajan arkeen, siellä tehdään kalakeittoa ja paikataan verkkoa.
Kalastuksen merkitys on ollut Vanajanselän rantamilla suuri jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Eräkaudella kalastus oli suurisuuntaista sesonkipyyntiä, jonka saalista varastoitiin työvuoden muille jaksoille käytettäväksi. Vanajaveden ympäristöön keskittyvä asutus käytti hyväkseen kaukonautintojen ohella lähiseudun tuottoisia kalavesiä. Hämeen linnan taloudessa kala oli esimerkiksi 1500-luvulla hyvin tärkeä. Vanajanselän rantakylissä kala oli merkittävä ravinnonlähde 1600-1800-luvuilla sekä talollisille että muulle väestölle.
Kalastus muuttui Vanajanselällä 1800-luvun lopulta lähtien ammattimaiseksi ja rantakyliin syntyi vahva ammattikalastajien ryhmä. Maattomat ja torpparit, myöhemmät pientilalliset, alkoivat saada kaipaamiansa rahatuloja sivuelinkeinoista, mistä kertoo ammattipyynnin voimistuminen koko maassa 1900-luvun alkupuolella. Vanajanselän kalan markkinoinnin kannalta tärkeää oli Hämeenlinnan kehittyminen seudun asutuskeskukseksi. Parantuneet vesi- ja maaliikenneyhteydet loivat edellytyksiä laajalle tuorekalan kaupalle, mitä edelsivät täällä ravunpyynti, suolakalan kauppa sekä tuoreen kalan myynti varakkaammille paikallisille. Jo 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa rapua meni lähikaupunkeihin ja lisäksi välittäjät, rapuryssät, toimittivat sitä Helsinkiin, Pietariin ja Saksaankin asti. Kalaa myytiin paljon suoraankin, mutta tärkeää oli välitystoiminnan kehittyminen 1900-luvun alkupuolella. Kalaa vietiin lähikaupunkeihin ja myös Tampereelle, Helsinkiin ja kuhaa aina Tukholmaan saakka.
Vanajanselän ammattikalastajat ovat vaikuttaneet monessa sukupolvessa 1800-luvun lopulta aina 1900-luvun loppuun. He ovat olleet maaseudun väestönosaa, joka ei ole voinut perustaa toimeentuloaan maaomaisuuteen. Karjaa ja viljelystä oli korkeintaan kotitarpeiksi. Rahatulo saatiin kalasta, ja tällä tulolla hankittiin elämisen taso, joka aikoinaan ihmisille riitti. Kalatulo koettiinkin varsin hyväksi toimeentulolähteeksi vielä maailmansotien välillä. Yhteiskuntatausta ja kalastajien keskittyminen vaikuttivat siihen, että ammattiryhmä oli täällä hyvin kiinteä. Retula oli eteläisen Suomen sisämaan suurimpia kalastajakyliä. Pääammattimaisten kalastajien lisäksi selän ympärillä asui myös kalastajia, joille kalastus ja ravunpyynti antoivat merkittäviä sivutuloja. Heissä oli mukana jo talollisiakin.
Kalastuksen kannattavuuden heikkeneminen sekä kalakantojen muutokset veivät siihen, että ammattimaisten kalastajien määrä laski 1960-1980-luvuilla aiemmasta noin puolestasadasta alle kahteenkymmeneen ja 1990-luvun kuluessa nykyiseen puoleen kymmeneen. Samaan aikaan on vanha kotitarvepyynti muuttumassa vapaa-ajankalastukseksi. Paikalliseen pyyntiin sisältyneet ikivanhat elementit - hyöty ja huvi - yhdistyvät yhä, kun Valkeakoskella tai Hämeenlinnassa asuva palkansaaja saa Vanajanselän kalasta mielenkiintoa elämäänsä ja arvostamaansa järvikalaa ruokapöytään.
Vanajanselän ympäristössä tunnettiin vanhastaan kalan kuivaus ja suolaus perinteisinä kalan säilytystapoina. Syötiin kalaa toki tuoreenakin, ja silloin nousivat esiin emäntien taidot. Erityisistä kalaruoista mainittakoon muun muassa miedossa suolavedessä keitetyt eli riivisuolatut särjet, ahven tai kuivakuore, joihin lisättiin ruohosipulia ja voita. Kalasoppa ja paistokala olivat kalastajien arkiruokaa.
Taistelua ja yhteistoimintaa kalavesillä
Museon takahuone on omistettu kalavesien hallinnalle ja käytölle ilmiöineen. Paikallisten talolliskalastajien merkittävin hahmo, Kaarlo Anttila (1854-1918), saa myös oman esittelynsä täällä. Suurkalastaja ja kalanviljelyn tienraivaaja oli aikansa Tyrvännössä muutenkin erikoinen hahmo. Hän oli myös teatterinharrastaja ja muinaisesineiden keräilijä, joka traagisesti sai surmansa sisällissodassa. Innovatiivisena kalastuksen harjoittajana hän oli muun muassa aloittamasssa kuhan suurimittaista verkkopyyntiä alueella ja teki yhdessä aikansa merkittävimpien kalatalousmiesten kanssa uraauurtavia kuhanviljelykokeita. Kalastajana hän oli mielenkiintoinen hahmo, sillä hän kalasti maattomien tavoin, mutta oli maanomistaja-asemansa vuoksi tavallaan ammattiryhmän ulkopuolella.
Vanajanselän kalavedet oli jo ennen vuoden 1902 kalastuslainsäädäntöä jaettu eri kylien ja talojen kesken. Maattomat saivat kalastaa kylän yhteisissä rantavesissä ja selillä, kun talollisilla oli tavallisesti erioikeus omiin rantavesiinsä. Tapaoikeus antoi siis mahdollisuuksia ammattipyynnille. Kalavesiä ja rapurantoja myös vuokrattiin, mikä antoi lisää pyyntimahdollisuuksia. Maanomistajien suhtautuminen kalastusoikeuksien antamiseen kuitenkin vaihteli, yrittipä Tyrvännön kuntakokous vuonna 1880 kieltää pyynnin kaikilta "hantvärkkäreiltä, itsellisiltä ja suojattomilta".
Jakokuntien kalavedet käytiin läpi 1900-luvun alussa, ja niitä alkoivat hallita osakkaiden muodostamat kalastuskunnat. Selän eteläosiin tuli myös jaettuja vesialueita. Käytännön kalastukseen vesirajoilla ei ollut suurtakaan merkitystä ennen kalastuskuntien uutta järjestäytymistä 1950-luvulta lähtien. Paikallinen käytäntö rajoineen katsottiin riittäväksi. Vuoden 1951 laki ja kalastuskuntien perustaminen kontrolloi kuitenkin pyyntiä entistä enemmän. Ammattipyynnin edellytys on ollut se, että maattomat tai vähän maata omistavat ammattikalastajat ovat käytännössä saaneet lupia kalastaa voimaperäisesti maanomistajien hallitsemilla vesillä.
Koska Vanajanselällä on kalastettu pääasiassa yhteisillä kalavesillä, on pyynnissä noudatettu tiettyjä sääntöjä. Kalapaikat on "vallattu" ennättämällä, mutta toisaalta kalastajille ovat vähitellen vakiintuneet omat tutut kalapaikkansa. Aina yhteisymmärrys ei ole sujunut, vaan pyynnin kilpailu ja kalapaikkojen omistaminen ovat herättäneet riitoja. Ammattipyynnin kaudella on kalastettu yleensä sovussa, mutta totutuista kalapaikoista on voitu pitää lujastikin kiinni. Eikä vierasta ole suinkaan ollut kalapaikkojen kätkentä, saaliin salailu ja toisten pyytäjien harhauttaminenkaan oman menestyksen takaamiseksi.
Tapakulttuuria parhaimmillaan on ollut kalastajien yhteistyö, jota muun muassa kalastajien seuratoiminta edusti. Jo ennen virallisempia yhteisöjä oli spontaaneja tapaamisia ja juhlia. Vanajanselän rantojen keväinen kuoreenpyynti kokosi kalastajat pyyntikauden alussa samoille pyyntipaikoille. Kutuhurmaa saavuttiin 1900-luvun alkupuolella kokemaan kuuluisille kuorerannoille kauempaakin. Siellä poltettiin valkeita, tanssittiin ja leikittiin. Oli kalajuttuja ja jutunkertojia, kuoretta syötiin ja viinaakin juotiin - olihan vuoden tärkein kalajuhla.
Vanajanselän ammattikalastajien ryhmän kiinteyttä kuvaa hyvin se, että sen parissa syntyi järjestäytynyttä kalastajainseuratoimintaa. Vuonna 1946 perustettiin Vanajavesistön kalastajat ry., jonka tavoitteena oli ennen kaikkea ammattipyytäjien kalastusoikeuksien turvaaminen. Tuolloiset poliittisetkin asetelmat käyvät elävästi pöytäkirjoista ilmi, kun maattomat ja vedenomistajat olivat vastakkain. Sotien jälkeen alkoi myös vapaa-ajankalastajien seuratoiminta vastata asutuskeskuksiin muuttaneen väen tarpeista. Seurat ovat yleensä vuokranneet vesienomistajilta lupia vapapyyntiin. Kalastusaluejärjestelmään siirryttiin Vanajanselälläkin vuoden 1982 kalastuslain mukaisesti.
Kalastajien tieto ja tarinat
Museon yläkerrassa on kävijällä mahdollisuus hiljentyä rauhassa kalastuskulttuurin parissa - kattorakennelmassa oleva komea ampiaispesäkin on nykyään vailla vuokralaisia. Täällä kuuluu Vanajanselän kalastajan ääni, hänen käsityksensä kalavedestä ja kalastuksen ilmiöistä. Tätä ääntä on vanhoista torpista ja mäkituvista saaduissa tuvanikkunoissa teksteinä, mutta lisäksi voi istahtaa ja kuunnella vanhojen kalastajien haastatteluista tehtyjä tallenteita.
Kalastajan toiminnan kannalta keskeistä onkin ollut kalastuksen tietojen ja taitojen hallitseminen sekä niiden säilyminen ja siirtyminen. Vanhastaan pyyntiin liittyi paljon uskomuksiakin, koska kaikkia ilmiöitä ei voitu selittää järkiperäisesti. Tieto on vähitellen yhteiskunnan ja kalastuksen muutoksissa lisääntynyt, mikä on merkinnyt uskomusten poisjäämistä tai muuttumista leikkimielisiksi sananparsiksi sekä tutkimus- ja neuvontatiedon tuloa kokemuksen rinnalle. Kokemustietoa ei kuitenkaan mikään ole voinut kalastuksessa korvata. Se on vanhastaan siirtynyt kalastustraditiona isältä pojalle.
Kalastaja on ollut ammattinsa vaatimuksesta järkeilijä, usein luovakin. Kalojen vuotuista ja vuorokautista käyttäytymistä on arvailtu pyyntitekniikan, kalojen tarkkailun, luonnonmerkkien sekä vesistön tuntemuksen pohjalta. Säätietoja ei ollut, mutta luontoa osattiin lukea. Tieto kiteytyi usein sananparren muotoon. Myös kalakantojen vaihteluista Vanajanselän kalastajilla on ollut runsaasti näkemyksiä. Ne ovat liittyneet ympäristömuutoksiin, kalastuksen tehoon, kalavesien hoitotyöhön sekä kalaveden omiin vuorovaikutuksiin.
Kalastus on viime kädessä kiinni kalaonnesta, eikä kaikkea kalanliikettä ole voinut kokemuksella ja järjellä selittääkään. Kalaonnea on pelattu milloin hyvien, milloin pahojen voimien kanssa. Kissa oli yleensä kalaonnen tuoja, samoin hevosmies. Naisella oli sen sijaan paha silmä. Oli sellaisia kalamiehiä, jotka eivät järvelle menneetkään, jos tuli "muija vastaan". Asiasta tosin saattoi päästä naista halaamalla: suurkalastaja Anttilan kerrotaankin halanneen kaikkia vastaan tulleita vaimoihmisiä. Pyydyksen onnen varmistaminen oli oma taiteen lajinsa: esimerkiksi tinaonki saatettiin valaa alkukuusta, samoin kuin aloittaa verkonluonnoksen teko "vasta kahreksas päivä taivaallista kuuta".
Tervetuloa museoon!
Kirjoittaja on Suomen Metsästysmuseon museonjohtaja, Suomen Kalastusmuseoyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Tyrvännön järvikalastusmuseon asiantuntija. - Kuvat: Markku Karvonen.
Tyrvännön Joulu 2004
Tyrvännön Joululehdet