Tyrvännön Joulu 2004 |  |
Heikki Lemola
Sodasta rauhaan
Varhain aamulla 4.9.1944 saapui etulinjaan tieto, että Neuvostoliiton ja Suomen välille oli solmittu aselepo, joka alkaa samana aamuna kello 7. Asemia ei saa jättää eikä aseita saa käyttää, ellei vihollinen käy päälle. Olimme tuolloin asemissa muutamia satoja metrejä Nietjärveltä oikealle Pitkärannan suuntaan, harjanteella, jolla puolustuslinja kulki. Edessämme oli suo, vihollinen oli noin 300 metrin päässä. Oikealle harjanne nousi, etäämpänä olivat Pitkärannan mäet ja kalliot. Hämmennystä meille aiheutti se, että vihollisen ammunta jatkui kello 7:n jälkeen, vaikkakin vähäisenä. Tilannehan oli ollut varsin rauhallinen sen jälkeen, kun vihollinen lopetti hyökkäyksen heinäkuun lopulla.
Vihollisen tulitus ja toiminta kiihtyi illalla ja yöllä. Puolen yön jälkeen meistä oikealle naapurikomppanian lohkolla vihollisen partio yritti lähestyä asemiamme, ja jalkaväkemme aseet alkoivat ampua, myös oma tykistö yhtyi leikkiin. Partio perääntyi ja tilanne rauhoittui, mutta parhaimmillaan meteli oli melkoinen. Olimme värjötelleet poteroissa koko päivän ja yön odotellen tilanteen selkiintymistä, vihollisen tulitus jatkui ja kiihtyi kaiken aikaa aamua kohti. Jälkeenpäin on tullut mieleen, oliko kyseessä jonkinlainen loppuhuipennus. Kello 8 kaikki hiljeni, ja vihollisellakin alkoi aselepo 25 tuntia myöhemmin kuin meillä.
Aseet ovat vaienneet
Joku on kysynyt, miltä tuntui, kun sota loppui. Hiljaisuus oli se, jota ei oikein tahtonut todeksi uskoa. Kun jo vuosia oli tottunut siihen, että aina jostain päin kuuluu ammuntaa - joko vihollisen tai omien - ja nyt, näinä viimeisinä viikkoina kaikkinainen ryske ja pauke maasta ja ilmasta, se kaikki hetkessä hiljenee. Olen kehottanut kysyjiä katsomaan Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksen, siihen tuo tunnelma on kätketty sellaisenaan. Savua, räjähdekaasuja, pölyä, aurinko katseli kuin sumuverhon takaa. Niin kuin elokuvassa, meiltä vain puuttuivat Finlandia-hymnin mahtavat sävelet. Meitä oli tuossa poterossa kolme poikaa. Kun vihdoin uskalsimme nostaa päätämme, muistan, että olimme käsikaulaa. Emme hihkuneet riemusta, pikemminkin se oli hiljainen toteamus; näinköhän vielä selvisimme ainakin tästä kahinasta.
Vuosien mittaan on monien mukana olleiden kanssa ollut puhe siitä, mikä mahtoi olla syy aselevon alkamisen eri ajankohtaan. En ole sotaa koskevista kirjoituksista löytänyt siihen selitystä. Joku on sanonut, että vihollisen puolella on ollut tiedonkulun katkos. Ei tunnu uskottavalta, aikaerokin on niin suuri. En ole koskaan lukenut tai kuullut, että Suomen puolella olisi tullut erehdys tai jokin muu syy. Kokenut ammattisotilas, äskettäin kuollut sotiemme komentajista viimeinen, Adolf Ehrnrooth arvelee äänikirjassaan, olisiko Neuvostoliiton tarkoitus ollut saada näin Suomi hylkäämään aselevon ja jatkamaan sotaa, ja siten antanut neuvostoarmeijalle mahdollisuuden uuteen iskuun ja sitten miehittää Suomi. Hän itsekin vaivoin väisti vihollisen konetuliaseen sarjan tuona aselevon päivänä. Jospa tuo ylimääräinen ilotulitus olikin näyttö ja pieni lisäopetus meille suomalaisille, kuka oli sodan voittaja, voittajasuurvallan ei tarvinnut olla niin turhantarkka sopimuksen ehtojen noudattamisessa. Siellä suunnallahan juhlittiin yleensä näyttävästi. En ole varma, muistanko määrän oikein, että Moskovassa ammuttiin 220 tykinlaukausta sen kunniaksi, että neuvostojoukot valtasivat Viipurin juhannuksen alla 1944.
Halki luovutettavan alueen
Ikävintä asiassa oli, että niin monta Suomen poikaa menetti henkensä tai haavoittui noiden tuntien aikana. Muistan, että kohta aselevon jälkeen saimme käskyn kerätä varusteet, ja vetäytyminen kohti rajaa alkoi. Ensimmäinen pysähdys oli Läskelässä, jossa viivyimme viikon päivät. Siellä ollessa meitä oli ryhmän verran miehiä, kun jouduimme vartiotehtävään varmistaa jonkin tien suunta Impilahdella. Siellä oli korkean, jyrkän kallion kupeessa talo, johon asetuimme. Siinä oli myös navetta ja kanatarha, johon oli asukkailta jäänyt kymmenkunta kanaa. Nehän olivat tuolloin jo Neuvostoliiton omaisuutta eikä niihin olisi saanut koskea. Me kuitenkin koskimme ja nitistimme niistä yhden. Ongelma syntyi, kun tuo kana olisi höyhentämisestä alkaen pitänyt saada syötävään muotoon, eikä ammattitaitoa porukasta oikein löytynyt. Eihän tulos häävi ollut, antoihan se kuitenkin vähän vaihtelua armeijan yksipuolisiin ja niukkoihin eväisiin.
Kohta tuon komennuksen jälkeen komppania marssi Sortavalaan. Oli kaunis syyspäivä ja luonto jo syksyn väreissä. Laatokan Karjalan maisemat ovat upeita; korkeita mäkiä ja kallioita, laaksoja ja syviä notkoja, joista helposti silmään siintää vesi. Vasemmalla Laatokan lahti kallioisine niemineen ja rantoineen yhtyi tiehen. Oikealla rinteessä jossain kohtaa oli taloja, joista jäi mieleen yksi hyvin erikoinen pyöreistä kivistä muurattu. Kaiken tämän maiseman kauneuden voi kokea tämänkin päivän kulkija.
Ilta oli pitkällä, kun pääsimme Sortavalaan. Siellä majoituimme hienoon puutaloon, eräs porukasta tiesi sen olleen jonkun lääkärin talo. Seuraavana aamuna meidät siirrettiin autokuljetuksena Lumivaaraan, pitäjään Lahdenpohjan ja Laatokan välillä. Siellä oli taas komppanialla varmistustehtävä. Ihailimme pitäjän kaunista, arkkitehti Ilmari Launiksen suunnittelemaa kirkkoa. Se oli tuolloin lähes uusi, valmistunut vasta 1935. Kun kesällä 2004 Erkki Ulamon ja Markku Karvosen vetämässä ryhmässä kuljimme Tyrvännön poikien jalanjälkiä, emme ehtineet käydä Lumivaarassa. Mutta kuljettajamme Heikki Kyttälä kertoi aiemmin käyneensä siellä ja kirkon seisovan paikallaan, jopa niin että kellotkin ovat yhä tornissa. Kellojen arvellaan olevan paikallaan sen ansiosta, että ne saisi sovinnolla alas vasta purkamalla tornin seinää, koska torni on niin rakennettu. Lumivaara ja sen kaunis kirkko jäi selkämme taakse, kun marssi kohti rajaa jatkui. Lähempänä rajaa evakuointi oli vielä kesken. Autoimme asukkaita sadonkorjuutöissä. Muistan, että syötin puimakonetta joinain päivinä.
Kotiin vai Lapin sotaan?
Rajan ylitettyämme tuli tukikohdaksi Parikkalan Melkoniemen kylässä erään maalaistalon rakennuksen tupa, jossa ainakin oma joukkueeni majaili koko lopun ajan. Rakentelimme puolustusta, noille Simpelejärven saariin ja rannoille kaivoimme monta poteroa. Ainakin omalle ikäluokalleni, vuonna1923 syntyneille, nousi uusi sodan uhka. Sain itsekin käskyn ilmoittautua talousaliupseerille. Hän antoi minulle hyvät vahvat varusteet lakista saappaisiin asti, ja syykin selvisi, lähtö Lapin sotaan. Sitä komennusta ei koskaan tullut, valvontakomissio tulkitsi yhtä välirauhan pykälää niin, että meidät tuli kotiuttaa. Eräänä syksyn päivänä meillä oli muistojumalanpalvelus Parikkalan kirkossa, jonka aiheena oli muun muassa kiitos siitä, että olimme siirtyneet sodasta rauhaan.
Alettiin puhua kotiuttamisesta, 13.11.1944 saimme käskyn kerätä varusteet ja siirtyä Särkisalmen asemalle. Meille oli tullut aika sanoa jäähyväiset Karjalalle. Lastaus junaan tapahtui iltapäivän ja illan aikana. Juna lähti iltayöllä, ja veturin nokka oli pohjoiseen kohti Haapamäkeä. Se teki matkaa välillä pysähdellen sen yön ja seuraavan päivän iltamyöhään, jolloin saavuttiin Parolan asemalle. Lasti purettiin, ja oli jo aamuyö, kun kolmannen komppanian marssi kohti Lepaan puutarhaopistoa alkoi. Siellä majoituttiin samoihin tiloihin, joissa komppania oli kesällä 1941 perustettu. Lepaalla ei viivytty monta päivää. Aseet ja varusteita luovutettiin, päällä olevat vaatteet ja saappaat sekä selkärepun sai pitää, manttelia ei. Tyrvännön suojeluskunnan silloinen paikallispäällikkö Otto Reijonen jakoi sotilaspassit 19.11., lisäksi saimme Postipankin säästökirjan, johon valtio oli tallettanut vähän rahaa alkuun pääsyä varten. Sen jälkeen kukin lähti taholleen. Kolmannen komppanian sotaretki oli päättynyt.
Sopeutuminen rauhan oloihin
Entäs sitten? Toiveet olivat toteutuneet, sota oli etelässä päättynyt ja siviili koittanut. Lapissa sota jatkui vielä. Palaajien joukko vaan oli paljon pienempi kuin aikanaan lähteneiden. Sota oli vaatinut kovan veron, Tyrvännön kirkkopihassa on uhreja kaksi pitkää riviä, monet lepäävät tuntemattomissa haudoissaan kentällä. Oli monta kotia, johon omainen ei palannut, hänen paikalleen oli asettunut ikävä, joka on sitkeä ja pitkäaikainen vieras, uhrin muisto seuraa sukupolvien vaihtuessa. Miehiä oli vapautunut jo sodan aikana, kuka iän takia, kuka vamman saaneena, heitä oli yhä sotasairaaloissa hoidettavina. Invalidin osana oli vain oppia elämään vammansa kanssa, oli se sitten vaikea tai lievä. Lämmöllä ja avosylin, jotenkin helpottuneena meidät otettiin täällä vastaan. Helpotus varmaan johtui siitä, ettei enää tarvinnut pelätä rintamalta tulevia huonoja uutisia. Kotiin tuli miehiä ei ainoastaan kolmannesta komppaniasta, vaan muitakin teitä. Tyrväntöläisiä palveli useissa yksiköissä. Ehkä tunnelmaan vaikutti myös lähestyvä joulu, onhan se lämmön ja hyvän mielen juhla.
Meni vähän aikaa totutella silloiseen elämään. Se oli puutteen aikaa Suomessa, korttien ja kuponkien takana oli melkein kaikki tarpeellinen, kansanhuollon toimisto oli keskeinen paikka ihmisille. Viimeistään joulun jälkeen alkoi arki. Postipankin säästökirjalla ei pitkälle päässyt. Niiden, jotka elivät palkkatyöllä, oli lähdettävä työnhakuun. Oli niitäkin, jotka saivat entisen työpaikan. Tyrvännössä, kartanoitten pitäjässä, muutos alkoi näkyä, kartanot joutuivat luovuttamaan maitaan siirtoväen asuttamiseen, ja niiden omista työntekijöistä monet saivat lähteä. Koulut alkoivat toimia, jatkettiin sodan keskeyttämiä opintoja, monet sodasta palanneet hakivat jonkin ammattikoulun tai -kurssin kautta paikkaansa työelämässä. Karjalaiset saivat tiloja kartanoitten mailta. Tiloja ja tontteja annettiin myös rintamamiehille ja muillekin kansalaisille. Näillä uusilla tiloilla alkoi kova rakentaminen, piti saada asuntoja ja talousrakennuksia. Näin elämä asettui vähitellen raiteilleen.
Sodan aikana ja sen jälkeen solmittiin paljon avioliittoja, ja yleensä kestäviä. Ei vielä ollut perhesuunnittelua, lapsia syntyi, kun oli syntyäkseen, ilman aikatauluja. Siinä tuli sodan tappiot kuitatuiksi, ja sivumennen syntyivät suuret ikäluokat. Karjalainen siirtoväki toi mukanaan paljon uutta, heitähän määrällisesti oli reilu neljännes pitäjän asukkaista. Vilkkaina ja osallistuvina ihmisinä he tulivat yhdistyksiin, perustivat omat karjalaisuuteen perustuvat järjestönsä, ja karjalaisten panos kunnallisessa ja poliittisessa päätöksenteossa oli vahva. Jopa ruokakulttuurissa karjalaisuus näkyy, ovathan erilaiset piirakat ja metsäsienet saaneet paikkansa hämäläisissä ruokapöydissä.
Muutoksia ja muistoja
Nuo karjalaisten ja muidenkin saamat tilat olivat pieniä. Lasten varttuessa niissä toimeentulo ei riittänyt, vaan oli lähdettävä hakemaan toimeentuloa muualta. Rakennemuutos oli näkyvissä myös asenteissa, maatalous alettiin kokea vanhanaikaiseksi ja raskaaksi, likaiseksi ja niukaksi elinkeinoksi. Toisaalta työelämän antamat mahdollisuudet koulutuksen parantuessa ja etuisuuksien lisääntyessä olivat houkuttelevia. Näin noita tiloja on jo hävinnyt kokonaan, monilla tiloilla on vain vanhuksia tai ei ketään. Nyt mukaan on tullut vanhempia ja elinkelpoisiakin tiloja, ja muutos jatkuu.
Kun nyt vuosikymmenien jälkeen pysähtyy ja katsoo taaksepäin, niin olivathan nuo sotavuodet ja niiden jälkeiset vuodet monessa suhteessa painajaisia. Onneksi tässä rakkaassa tasavallassa on ollut johtajia, jotka ovat osanneet väistää pahimmat karikot, ja saamme viettää rauhallista ja turvallista elämää. Nythän nuo vuodet ovat muistojen ehtymätön aitta.
Julkaisu Tyrvännön poikien vaiheista vuoden 2005 lopussa
Heikki Lemolan mainitsema tutkimusretki Karjalaan liittyy tyrväntöläiskomppanian vaiheet kokoavaan julkaisuhankkeeseen. Erkki Ulamon ja Markku Karvosen työstämä julkaisu kertoo jatkosotaan lähteneen, enimmäkseen pitäjän miehistä kootun komppanian historian 1941-44, Lepaalta Syvärin taakse ja takaisin. Arkisto- ja haastattelututkimuksen lisäksi Tyrvännön poikien jälkiä on haettu bussimatkalla Karjalaan kesällä 2003 ja kuuden hengen tutkimusretkellä 2004. Heikki Lemola oli tunnistamassa tapahtumapaikkoja molemmilla kerroilla. Seuraavat matkat komppanian jäljille ovat pienen ryhmän retki ensi keväänä ja bussimatka kesäkuussa 2005. Hattulan veteraanitkin seuraavat samoja jälkiä vielä samassa kuussa, julkaisun kokoajien opastamina. Julkaisu tyrväntöläiskomppanian jatkosodasta ilmestyy Tyrväntö-seuran Julkaisuja-sarjassa ennen joulua 2005.
Tyrvännön joulun lukijat voivat auttaa kirjan kokoamisessa ja historian elävöittämisessä. Tekijät ottavat kiitollisuudella vastaan vanhoja valokuvia, kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta tyrväntöläiskomppanian vaiheisiin liittyvää materiaalia. Kopioinnin tai valokuvauksen jälkeen kaikki aineisto palautetaan lainaajille, joten liittäkää mukaan yhteystietonne. Postia voi lähettää Erkki Ulamolle osoitteella Lepaantie 171, 14610 Lepaa. Tekijöihin saa yhteyden sähköpostilla osoitteessa postmaster(at)tyrvanto.net sekä puhelimella numeroon (03) 671 7107 (Ulamo) tai 040 554 6168 (Karvonen).
Tyrvännön Joulu 2004
Tyrvännön Joululehdet