Tyrvännön Joulu 2002 |  |
Aino-Maija Taivalmaa
Muistoja Anomaan kylästä ja sota-ajan koulunkäynnistä Tyrvännössä
Maija-Liisa Anomaan kotikylän Anomaan uskotaan tulleen asutetuksi jo 1200-luvulla. Maija-Liisalle pieni, nykyisin neljä talviasuttavaa taloa käsittävä kylä on ollut kotipaikka lapsuudesta saakka.
Kuluvan syksyn eräänä tuulisena päivänä muistelimme mummuni Maija-Liisan kanssa vaikeaa talvi- ja jatkosodan aikaa, jolloin hän aloitti opintiensä Lahdentaan kansakoulussa. Palasimme mummuni kanssa myös hänen sotaa edeltäviin varhais-lapsuuden vuosiinsa, ja sain kuulla kertomuksen siitä, millaista elämä oli minunkin kotikylässäni Anomaassa lähes 70 vuotta sitten.
Vaatimatonta elämää
Maija-Liisan lapsuusvuosina 1930- ja 1940-luvuilla Anomaan kylä oli hyvin yhtenäinen. Mäkitupien asukkaat kävivät töissä maalaistaloissa, joissa kaikki työt tehtiin käsin tai hevosilla. Kesäaikana tarvittiin paljon työntekijöitä heinäpellolle, viljanniittoon ja puintiin.
Maalaistalossa oltiin hyvin omavaraisia, sillä omasta talosta saatiin liha, vilja ja maitotuotteet. Myös kalastuksella oli tärkeä merkitys: Vanajavesi antoi runsaan lisän ruokapöytään, ja keväisin suolattiin suuria saavillisia lahnaa koko vuoden tarpeisiin. Kauppaan tuli asiaa vain harvoin, ja näillä kerroilla ostoslistalla olivat suola, sokeri ja kahvi.
Kyläläiset hakivat maalaistaloista maidon ja jauhot. Monipuolisen yhteistyön ja asioinnin vuoksi kanssakäyminen oli vilkasta. Naapureita tavattiin ja kuulumisia vaihdettiin tavalla, jonka nykyaika uhkaa syrjäyttää.
Ajat vaikeutuvat
Kun uutinen sodan syttymisestä marraskuun lopussa 1939 kantautui Anomaahan, Maija-Liisan seitsemäs ikävuosi oli juuri tullut täyteen. Hän muistaa kulkeneensa Anomaanmäellä isänsä Väinö Anomaan jäljessä hevostalliin ja kysyneensä huo-lestuneena, yltäisikö sota omaan kylään asti. Isästä oli turvaa, mutta sodan kaiut kantautuivat kumeina Anomaahankin ja varjostivat koulunkäyntiä koko neljäkymmentäluvun alun.
Kun sota syttyi, työntekijöistä tuli kova pula. Naiset, lapset ja vanhukset toimivat kotirintamalla kukin voimiensa mukaan. Maija-Liisa oppi jo pienestä tytöstä valmistamaan ruuan isollekin sadonkorjuutöissä olevalle väelle, kun äiti oli pellolla. Sota-aikana tarvittiin yhteistyötä ja vastavuoroisuutta. Laki velvoitti kaupunkilaisetkin maalle sadonkorjuutöihin, ja maatilalta puolestaan vietiin kaupungissa asuville tuttaville tuliaisina maitohinkka tai perunoita. Moni maalta tuleva oppikoululainen sai asuinpaikan sadonkorjuutöissä tutuksi tulleen perheen luota, kun kulkeminen syrjäseuduilta oli vaivalloista.
Sotatalvi 1939-1940 oli pitkä ja kylmä. Helsingin pommitusten kirkkaat loimut näkyivät Hämeenkin eteläisellä taivaanrannalla, ja pakkanen paukkui lähes 40 asteen voimalla. Sotatalven jouluaattona pakkanen oli jälleen kivunnut yli 30 asteen ja öisellä taivaalla hehkuivat mahtavat revontulet. Tuolloin Anomaan joulupöydässä oli paljon väkeä, kun oman perheen ja sukulaisten lisäksi Karjalasta tulleita siirtolaisia oli 14 henkeä.
Kun tarvikkeita oli sota-aikana niukkasti, avuksi otettiin vaatteiden kääntäminen ja jatkaminen. Miesten puvut taipuivat räätälin käsissä koululaiselle hameeksi tai takiksi. Koulukengikseen Maija-Liisan oli kelpuutettava rasvanahkaiset saappaat tai patinat, vaikka pientä tyttöä moiset nolottivatkin. Saappaiden varret olivat litran tilavuudeltaan, mutta kengät pysyivät jalassa paksujen sukkien avulla. Sukat kudottiin kotona karkeasta lampaanvillasta, joka pisteli jalkoja pehmeiden sukkien puuttuessa välistä.
Viisikymmentäluvulla Suomeen tulivat Amerikasta nailonsukat, joiden Maija-Liisa muistelee olleen kuin aarteita. Reiät parsittiin huolellisesti ja silmäpaot silmukoitiin. Neljäkymmentäluvun lopulla elintarvikkeita alkoi taas saada vapaammin. Kauppoihin tuli kahvia, jota aluksi sai vain pienen erän kuukaudessa elintarvikekortilla. Hiukan myöhemmin tuli verokahviksi nimitetty tuote, joka oli huomattavasti kalliimpaa. Vähitellen päästiin eroon korvikkeesta, joka keitettiin paahdetusta rukiista ja sikurista.
Koulutielle
Vaikka sota heitti varjonsa koulunkäynninkin ylle, Maija-Liisa ei muista oppilaiden juuri keskustelleen keskenään sodasta. Toki koulussa saatettiin sananen vaihtaa, jos yöllä oli ollut kovia pommituksia.
Maija-Liisa aloitti koulunkäyntinsä syksyllä 1940 ja meni suoraan kansakoulun toiselle luokalle, koska lukeminen ja kertotaulu olivat jo ehtineet tulla tutuiksi. Koulumatka suuntautui Lahdentaakse, jonne Anomaasta soudettiin tai hiihdettiin järven yli. Lentämäen rannasta matka jatkui jalkaisin vanhaan pappilaan, jossa tavattiin Lusista tulevat lapset ja jatkettiin yhdessä koulua kohti.
Maija-Liisa muistelee Lahdentaan koulun koko oppilasmäärän olleen tuolloin kuutisen-kymmentä lasta. Jokaisella luokalla oli noin kymmenen oppilasta. Ensimmäinen ja toinen luokka opiskelivat samassa huoneessa opettajansa Aino Jaakkolan johdolla. Yläluokkien opettajana toimi Alfred Jaakkola.
Kansakoulun päivä alkoi yhdeksältä ja päättyi kahden maissa. Ruokailemassa Lahden-taan koulussa käytiin yläkerrassa, jossa syötiin seisaaltaan pöydän ääressä. Kouluruokia olivat perunakeitto, hernekeitto sekä vehnä- ja marjapuuro. Juomat ja leivät kukin oppilas toi itse.
Sota-aikana oppilaat kävivät koulusta puolukassa noukkimassa puuroaineksia. Jonakin syksynä kerättiin myös vehnäntähkiä läheisen Heralan pellolta. Tähkät puitiin ja jauhettiin, ja myöhemmin syksyllä oppilaat saivat vehnäpuuroa. Soppaperunat koululle saatiin lähiseudun maanviljelijöiltä.
Kansakoulun oppiaineisiin kuuluivat mm. uskonto, äidinkieli, historia, kotiseutuoppi, luonnontieto, maa- ja kotitalous, terveys- ja raittiusoppi, laskento, piirustus, kaunokirjoitus, käsityö, laulu, voimistelu, leikki ja urheilu. Liikuntatunneilla pelattiin neljää maalia, laskettiin mäkeä, hiihdettiin tai leikittiin piirileikkejä, jolloin työnnettiin pulpetit sivuun opettajan johdolla. Vieraat kielet eivät kuuluneet kansakoulun opetukseen.
Muutto Hämeenlinnaan
Kansakoulun jälkeen osa oppilaista jatkoi oppikouluun ja toiset siirtyivät jatkoluokille tai työelämään. Oppikouluun pyrittiin yleensä neljänneltä luokalta, mutta monella lukuhaluisella pyrkiminen siirtyi parilla vuodella sodan aiheuttamien kulkuvaikeuksien takia. Maija-Liisa muutti viidennen luokan jälkeen Hämeenlinnaan opiskelemaan oman toiveensa mukaisesti, mutta ensimmäinen syksy oli kovan koti-ikävän aikaa. Maija-Liisa aloitti oppikoulun isänsä luvalla ja sillä ehdolla, että opiskelu saa jatkua ja työelämä odottaa, jos yhteen luokkaan käytettäisiin vuosi eikä tuplauksia tulisi.
Oppikouluun pääsyn edellytyksenä olivat hyvin menneet, kaksipäiväiset pääsykokeet. Kun Anomaan kylästä lähdettiin 1940-luvulla kaupunkiin pääsykokeisiin, Maija-Liisa ajoi vanhan maantien vartta polkupyörällä ja isä ja äiti seurasivat vierellä kiesirattaissa. Illansuussa kovasti odotetut tulokset ilmestyivät koulunoveen.
Oppikoululaiset jakautuivat a- ja b-luokkalaisiin. Maija-Liisa, joka asui kaupungissa tuttavaperheellään, kävi koulua b-luokalla muiden Hämeenlinnassa asuvien nuorten kanssa. Maaseudulta tulevat opiskelivat aamupäivisin ja kiiruhtivat kotimatkalle linja-autojen tai maitoautojen kyytiin. Lyhytmatkalaisilla opiskelu alkoi iltapäivällä.
Ahtaan koulun tiloissa kierrettiin reppuselkäisinä luokasta toiseen. Oppiaineina olivat mm. uskonto, kielioppi, kirjallisuus ja esitystaito, historia, yhteiskuntaoppi, maantieto, kasvioppi, laskuoppi ja algebra, ruotsi, saksa, voimistelu, piirustus, muovailu, kauno-kirjoitus ja laulu, joka oli ainoa vapaaehtoinen aine. Ruotsin opiskelu aloitettiin oppikoulun ensimmäisellä luokalla, saksan toisella ja englannin kuudennella. Kesälomalla kerättiin kasveja niin kuin tekivät vielä 1960-luvun koululaisetkin. Valinnaiskurssit tai tukiopetus eivät olleet neljäkymmentäluvun kouluvuosina tuttuja niin kuin tämän päivän koululaisille. Oppikoulussa ei myöskään ollut järjestettyä ruokailua.
Muuttuva koulukulttuuri
Neljäkymmentäluvulla kouluvuosi alkoi syyskuun alussa ja päättyi toukokuun lopussa. Koulua käytiin myös lauantaisin, mutta vastineeksi koululaisilla oli pitkä joululoma: koulutyö päättyi joulukuun puolivälissä ja käynnistyi uudelleen vasta loppiaisen jälkeen. Syyslomaa ei tunnettu, mutta hiihtolomalle lähdettiin pariksi päiväksi. Pyynnöstä oli mahdollisuus saada myös niin kutsuttua perunalomaa.
Neljäkymmentäluvun koululaisella käytös- ja huolellisuusnumerot tapasivat olla täysiä kymppejä. Stipendejä ei vielä jaettu, mutta oppikoulussa saatettiin koko koulun parhaalle oppilaalle antaa pieni tunnustus hyvin tehdystä työstä. Tavalliseksi oli jo tullut julkaista koko kouluvuoden tapahtumat vuosikertomuksissa.
Kansakoulussa luettiin oppikirjoja, jotka jaettiin syksyllä ja kerättiin keväällä taas seuraavalle vuosiluokalle. Joskus koki iloisen yllätyksen, kun sai käteensä uuden, käyttämättömän kirjan. Kansakoulussa opiskeltiin sinikantisten vihkojen avulla, joita olivat laskuvihko sekä kaunokirjoitus- ja ainevihko. Oppikoulussa oli lukukausimaksu ja opiskelutarpeet hankittiin itse.
Maija-Liisa arvioi neljäkymmentäluvun oppilaiden olleen hyvin kilttejä. Aino ja Alfred Jaakkolan arvovaltaa ei koeteltu kansakoulussa, ja ainoa sopiva tapa puhutella opettajia oli teitittely. Sekä kansa- että oppikoulussa opettajat olivat yleisesti päteviä sodankin aikana, ja monella oli vuosien kokemus opettajantyöstä.
Suurimmalle osalle oppilaista nautintoaineet alkoholi ja tupakka olivat tuntemattomia huvituksia vielä oppikoulussa. Koulun ohjeet ulottuivat vapaa-aikaankin, eikä iltamenoja ja tanssipaikoilla käyntiä suosittu. Luokalle jätettiin silloin tällöin, väliin annettiin ehtoja mutta hyvin hävettävä tapaus oppilaalle oli jo käytösnumeron alennuskin. Kovimpana kurinpitokeinona oli koulusta erottaminen esimerkiksi kahdeksi viikoksi.
Keskikoulun jälkeen olisi ollut mahdollista jatkaa kolmivuotiseen lukioon, mutta Maija-Liisan isän sairastuminen päätti koulutien siltä erää, koska koti Anomaassa kutsui työhön.
Kovan kunnon koulumatkat
Sodanaikainen kulkeminen oli vaivalloista. Monikaan nuori ei tuolloin lähtenyt maaseudulta oppikouluun opiskelemaan, koska koulunvaihto tiesi muuttoa Hämeenlinnaan. Vaikka kulkemisen vaikeus ja kalleuskin olivat kiusana, Maija-Liisa muistaa oppikoululaisissa olleen nuoria Luopioisista, Padasjoelta, Pälkäneeltä, jopa Hankasalmelta asti.
Autot oli suurimmaksi osaksi viety rintamalle, eikä uusia tuohon aikaan saatu. Päivän aikana muutama linja-autovuoro ajoi Hämeenlinnasta Tampereen suuntaan. Enimmäkseen kuljettiin hevosella, mutta myös pyörä oli ahkerassa käytössä.
Usein lija-autot olivat niin täynnä, että miehiä keikkui katolla ja puskurilla ja avoimesta ovesta saattoi roikkua vielä muutama. Autoissa oli huonot moottorit, ja polttoaineena puukaasu. Välillä matka katkesi jyrkkään Ängäsvuorenmäkeen, jolloin kaikkien oli noustava ulos autosta taakkaa keventääkseen. Mäen päällä auto lastattiin taas ja matka jatkui. Kuljettajat harjoittivat myös valikointia tienhaarojen kohdalla, koska tilaa ei ollut ja vakiasiakkaat oli saatava mahtumaan kyytiin. Ikävä tilanne oli silloin, kun olisi tullut kaupungista sunnuntaiksi kotiin ja kuljettaja ilmoitti, että Pälkäneellä seisahdetaan ensimmäisen kerran. Pälkäneentien harvat kulkuyhteydet paranivat vasta viisikymmentäluvulla.
Kansakouluun Maija-Liisalla oli ollut soutu- tai hiihtomatka. Aamuisin isä saattoi viedä hevosella kouluun, mutta iltapäivällä oli hiihdettävä suksilla takaisin. Lapsen mielessä tutusta koulumatkasta saattoi kuitenkin tulla vaarallinen ja pelottava silloin, kun kylällä oli puhuttu ilveshavainnoista. Järven yli hiihtäessä pensaat ja kivet näyttivät lapsen silmissä ilveksiltä ja jokainen kanto tuntui liikahtelevan lahden rannoilla.
Pelottavan hämärän lisäksi vaarana olivat heikot jäät. Eräänä lämpimänä keväisenä päivänä rannat olivat auenneet ja matalan lahden jää oli pehminnyt uhkuläpiä täyteen. Maija-Liisa muistaa äitinsä juosseen vastapäisellä rannalla huutamassa neuvoja, mistä rannasta voisi vielä päästä ylös. Syrjäseutujen oppilaat saivatkin sodan aikana omaa lomaa silloin, kun kulkeminen ei jäiden vuoksi onnistunut. Manteretta pitkin Rahkoilan kautta tehtynä matka olisi venynyt pitkäksi, sillä 1950-luvulla rakennettua Radon siltaa ei vielä ollut. Läksyt tehtiin tällöin kotona itsenäisesti opiskellen.
Vaikka koulumatkat tuntuivat usein pitkiltä ja hankalilta, hyötynä oli ohessa hankittu hyvä kunto.
Aika kulkee
Maija-Liisa muistelee lapsuutensa ennen sotaa olleen rauhallista ja vakaata aikaa, jolloin elämä Anomaassa oli vireää. Sota toi mukanaan jatkuvan pulan, huolen tulevasta ja epävarmuuden isänmaan kohtalosta. Vähitellen ajat muuttuivat valoisammiksi ja jälleenrakennus alkoi.
Muutoksen kouriin on 60 vuoden aikana joutunut myös koululaitos, ja Anomaasta on 1950-luvun jälkeen ehditty käydä koulua Lusissa, Lepaalla, Retulassa ja jälleen Lepaalla.
Pieni Anomaan kylä Vanajaveden itärannalla jatkaa rauhallista elämäänsä. Nykyisin kylän perihämäläiset maisemat avautuvat kauniina ja kotoisina kolmelle sukupolvelle.
Tyrvännön Joulu 2002
Tyrvännön Joululehdet