Markku Karvonen

Valvatti Vaulon elämä on läpileikkaus päättyvästä vuosisadasta

Pyhäinpäivänä 90 vuotta täyttänyt Valvatti Vaulo haluaa säilyttää uudelle vuosituhannelle joitakin oman aikansa arvoja: rakkauden kotiseutuun ja luontoon, sekä naisten työn ja vanhojen ihmisten elämänkokemuksen arvostamisen.

Marraskuun 6. päivä 1909 syntynyt Tyrväntö-seuran kunniajäsen juhli merkkipäiväänsä kotonaan Retulansaaressa Ylikartanossa. Päivä oli sattumoisin myös Ruotsalaisuuden päivä. Ilmankos Valvatti muisteli opiskeluaikojaan Helsingissä, jolloin oli vaikea löytää suomenkielisiä luennoitsijoita. Hän oli itsekin mukana suomenkielisten opiskelijoiden vihellyskonsertissa, jossa vastustettiin joissakin aineissa vain ruotsiksi saatavaa opetusta. Talollisen tytär, tuleva maisteri, historian opettaja ja Ylikartanon emäntä oli jo saanut osansa historiamme myrskyistä, ja lisää oli tuleva.

Historia ei ole suuria kaaria, vaan pieniä ihmiskohtaloita

Sisarusten Talvikki ja Valvatti Vaulon elämä kuvaa hyvin Suomen historian vaiheita. Noin 100 vuotta ennen heidän syntymäänsä vanha herraskainen kartano Retulansaaressa oli siirtynyt suomalaisille talonpojille, ja heidän isoäitinsä isä oli aikanaan talonpoikia edustavana valtiopäivämiehenä ajamassa suomen kielelle virallista asemaa. Lapsuutensa Valvatti vietti keskellä pitkää hämäläistä asutushistoriaa. Mieluisa leikkipaikka oli mm. Myllymäki myllyineen, jossa ympärillä oli rautakautisia hautakumpuja. Siskokset seurasivat alueella tehtyjä kaivauksia, ja molemmat saivat historian kärpäsen puremat. Oman ilonsa elämään toivat saaren kesävieraat ja kulttuuriharrastukset.

Kansalaissota jälkikipuineen oli Valvatin elämän mustaa aikaa. Perheen isä kuoli vihan kourissa, ja lapsen mieleen jäi ikiajaksi muisto hautajaismatkasta; kolme venettä Retulan rannassa lähdössä kirkkomaalle, kolme surmattua isäntää veneissä, ja kolme perhettä isättä.

Seuraava sota toi uuden menetyksen. Ylikartanon nuori isäntä, Valvatin veli kuoli Talvisodassa Summan taistelussa. Sisarukset olivat vaikean tilanteen edessä, akateemisten nuorten naisten oli lähdettävä Retulansaareen tilanhoitoon. Miehet olivat rintamalla ja naisten oli tuolloin huolehdittava maan ruokkimisesta. Naisia kerättiin tilan töihin polkupyörällä talosta toiseen kiertämällä, ja leivinuunissa paistettiin nälkäisiin suihin niin paljon leipää, että kovilla ollut uuni piti rakentaa uudelleen heti sodan jälkeen. Valvatti Vaulon mielestä tuon ajan naisten ponnistuksia ei ole vieläkään osattu riittävästi arvostaa.

Retulansaaresta tuli elämän keskipiste

Uusilla emännillä oli paljon oppimista ja työtä riitti, mutta Valvatti Vaulo ei kadu eikä ole katkera. Retulansaari ja Ylikartano olivat tärkeimmät ja rakkaimmat asiat hänen elämässään. Oli selvää, että niiden hyväksi oli tehtävä työtä. "Ne olivat reippaita ja hauskoja askareita", hän muistelee raskaitakin töitä. Sisarukset törmäsivät myös ennakkoluuloihin. "Ei tuota syö mikään eläin", väitti naapurin vanha isäntä, kun Valvatti ja Talvikki tekivät AIV-rehua karjalleen. Niinpä hupi oli suuri, kun isännän hevonen nappasi aina suuhunsa rattailta pudonneen rehutupon.

Aika vuosisadan alun Suurruhtinaskunnasta EU-Suomeen on ollut valtava harppaus. "Kun katselin EU:n tukipaperinippua tuossa keittiön pöydällä, ajattelin että tuota minun ei enää tarvitse opetella. Oli aika luopua omasta karjasta", muistelee Valvatti.

Karjan pito oli Retulansaaren onni, sillä laiduntaminen säilytti upeat perinnemaisemat: rantaniityt, katajakedot ja pakanuuden ajan kalmistoalueet. Myös kylän rakennukset ovat hyvin säilyneet, ja saarella kävijän mykistävät Hämeen kauneimmat kulttuurimaisemat. Samaa historian rakkautta ja talonpoikaisen perinteen arvostamista huokuu myös Ylikartano. Päärakennuksen runko on osin 1700-luvulta, ja ovesta sisään astuessa tuntuu kuin samalla askeleella pääsisi myös ajassa Valvatti Vaulon elinkaaren verran taaksepäin. Pitkässä rakennuksessa katse kantaa huoneesta toiseen, kaikissa on kalustuksena vanhoja talonpoikaisesineitä, vanhaa hyvää puusepäntyötä ja kätten taidon näytteitä. Pihapiirissä on myös Ylikartanon oma museo.

Lepaan kartanon kuomureki saattaa saada uuden kodin

Tottakai historian ammattilaisilla oli oma museo. Aluksi se rakennettiin leikkimökkiin, mutta tilanpuutteen takia se sai pian muuttaa pihapiirin aittaan. Valvatti jaksaa myös suunnitella museon laajennusta. Ylikartanossa on paljon erilaisia ajokaluja, joille pitäisi saada oman tilansa. Ajokalumuseon ylpeyden aiheita olisi mm. Lepaan kartanon arvokas kuomureki. "Onneksi täältä saaresta ei lähdetty mihinkään tavaraa hävittämään", sanoo Valvatti Vaulo, "nurkista on löytynyt monenlaisia aarteita, kaikki käytökelpoinen kun oli tapana pistää talteen". Valvatti on antanut myös paljon tilan papereita tutkijoille, Hämeen Maakunta-arkisto on saanut valita kiinnostavaa materiaalia kokoelmiinsa. Historia on vetänyt paljon vieraita Ylikartanoon, mutta Valvatti ei valita vaivannäköään. Mieluisasta asiasta on ollut aina hauska kertoa.

Kuva: Riikka Mäntyneva

Valvatti Vaulo haluaa 90-vuotispäivänään puhua myös vanhojen ihmisten puolesta. Heillä on paljon omakohtaista tietoa menneistä tapahtumista, ja heitä pitäisi muistaa jututtaa. Valvatti havahtui itse aikanaan siihen, että Tyrvännön nuoret eivät tienneet mitään oman kotiseutunsa historiasta. Niinpä hän kokosi vuonna 1968 ilmestyneen kirjan "Tyrvännön vaiheita". Valvatti Vaulo on iloinen, että perinne ja historia jaksavat edelleen kiinnostaa. Erityisesti hän arvostaa Tyväntö-seuran työtä. "Itsenäisyyden alun vihakauden eläneenä pidän tärkeänä, että kotiseututyö voi yhdistää kaikkia suomalaisia". Toinen ilon aihe Valvatille on luonnon arvostuksen nousu. Itse hän oppi rakastamaan luontoa lapsuuden retkillään Retulansaaressa ja Vanajavedellä. "On huolestuttavaa, jos lapset eivät enää opi tavallisten kasvien nimiä", sanoo Valvatti ja lisää: "Olen onnellinen, että olen itse saanut elää näin rikkaassa ympäristössä". Siksi Valvatti toivottaisi jokaisen luonnosta, historiasta ja perinteistä kiinnostuneen tervetulleeksi kotisaarelleen.

Paluu sisällysluetteloon