Tyrväntöläisen kalastajan ei tarvinnut olla kade

Vanajanselällä harjoitti vaativaa elinkeinoaan 1900-luvun alussa kymmeniä ammattikalastajia ja heidän lisäkseen lähes kaikki Tyrvännön talot ja taloudet. Yksin Retulansaaressa ja lähitienoilla ammattikalastajia oli toista kymmentä.

Kalaa riitti järvestä kaikille, joilla oli taito ja jotka jaksoivat tehdä ankaraa työtä säiden armoilla. Valfrid Vuorinen asui Retulan sillan pielessä yhdessä Alma-vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa. Pojista Niilo jatkoi isän työtä. Niilon leski Iida Vuorinen asuu yhä samoissa maisemissa.

Vuoristen lisäksi kalalla elivät ainakin Aarne Lahtinen, Kalle Mäkinen, Saarisen pojat Eino ja Olavi, Koivulan Uuno, August ja Sulo Peltola, Pekka Savio, Lauri Salo ja hänen veljensä Vihtori Raunio, Heikki Rekola, Alfred Salminen sekä Jaakko ja Erkki Tuominen.

Työnjako oli periaatteessa selvä. Miehet kävivät kalassa, huolehtivat verkkojen ja muiden pyydysten kunnosta ja veivät kalat autolle. Naiset taas lämmittivät saunan, huolehtivat eväät ja vaatteet, valmistivat lämpimän keiton järveltä palaaville kalamiehille, tekivät kaiken vanhastaan naisille kuuluvan urakan lastenhoidosta puiden ja veden kantoon ja siivoamiseen. Joka taloudessa oli myös eläimiä, Vuorisilla kolme lehmää ja kanoja. Kesällä hoidettiin puutarhaa, johon kuului myös muutama omenapuu.

Retulassa oli useitakin naisia, jotka osallistuivat pyyntiin miestensä kumppaneina ainakin ajoittain. Iida Vuorinen muistaa Siiri Lahtisen, Hilma Raunion, Kyllikki Savion ja Aili Peltolan. Myös Ida Salminen kävi miehensä kanssa kalassa.

Kalastajan päivä: aamusta aamuun

Päivä oli pitkä ja työ raskasta, mutta kalastajat olivat terveitä ja elivät vanhoiksi. Keuhkotauti oli 30-luvulla yleinen, ja se lienee vienyt varhaiseen hautaan Vuorisen Kustaan, keuhkokuume taas vei Jaakon 26-vuotiaana. Mutta useimmat kalastajat olivat pitkäikäisiä tervaskantoja.

Kalastajat lähtivät järvelle aamulla varhain vahvistettuaan itseään kaurapuurolla. Eväiksi heille laitettiin voileipiä, ehdottomasti ruista, joka pitää nälän vaaleaa leipää paremmin, ja päälle vedettiin kelpo lailla voita ja palvilihaa. Termospullo täytettiin kahvilla. Isompaan janoon juotiin järvivettä.
- Nytkin juodaan, huomauttaa Iidan poika Aimo Vuorinen, kalastaja jo monessa polvessa.

Kalastajan työvaatteiden piti kestää säätä kuin säätä ja lisäksi erityisen hyvin kosteutta. Kumisaappaita oli yleisesti jo 30-luvulla, mutta useimmiten käytettiin kumiteräsaappaita. Monet tekivät itse tallukoita. Vaatekerran päällä oli öljykyllästeiset sadevaatteet, talvella alla vahvat sarkahousut, jotka kylläkin olivat lämpimät, mutta raskaat ja kankeat. Moni kalastaja selvisi paljain käsin vähänkin leudommalla säällä, ja vaikeaahan kaloja on verkoista kankeilla rukkasilla päästelläkään. Matkaosuuksilla käsissä oli tumpit ja rukkaset. Päässä oli koivistolaismallinen karvalakki, sarvet eteenpäin. Villapiposta meni tuuli läpi. Karvalakkeja teki Kalle Mäkinen 30-luvulla, ja hänen poikansa tekee edelleen.

Pyydyksille oli lähdettävä hyvinkin aikaisin, jotta ehdittäisiin päivän aikana kokea mahdollisimman paljon verkkoja. Ilmaa ei parannut katsoa. Talvella oli pilkkopimeää, mutta verkkoavannot saatiin hakatuiksi auki vähälläkin valolla. Jo matka pyydyksille kesti aikansa, sillä kauimmaiset paikat olivat Lahisissa Vanajanselän länsirannalla ja Rautulla. Lahisista sai kauniita kuhia. Retulan sillan pielestä sitä sai myös paljon, kunnes vesi 1960-luvulla alkaneen säännöstelyn myötä laski liian matalaksi.

Kala nostettiin vasuihin, joita kuljetettiin suksikelkoilla: vesikelkan alle asetettiin sukset ja välinettä vedettiin jäätä pitkin narusta. Miehet liikkuivat kotona tehdyillä suksilla. Iida Vuorinen muistelee, että Mäkisellä oli hevonen. Salmisillakin, joilla oli maatila, oli hevonen juhtana.

Kesällä kalat nostettiin veneisiin, isoihin kahden miehen soudettaviin, joita tekivät muiden muassa Sjömanin veljekset Sattulassa. Vanha August Fagerlundkin niitä veisti.

Kun verkko oli tyhjennetty, se laskettiin takaisin odottamaan uutta saalista. Tähän meni hyvinkin koko päivä, sillä kalastajalla saattoi olla satoja verkkoja, jopa toista tuhatta. Lusin selällä esimerkiksi vedettiin verkot Häräänkarista Tuomistonkärkeen, ja tähän tarvittiin parisataa verkkoa. Rivakka kalastaja katsoo talvipäivän aikana noin 80 verkkoa kelistä riippuen, mutta kaikkia verkkoja ei toki koettu talvella joka päivä.

Illalla seitsemän, puoli kahdeksan maissa pyytäjät palasivat kotirantaan. Kotona odotti ruoka, usein hyvää vahvaa lihasoppaa. Illalla kalat pakattiin puulaatikoihin sellaisinaan, puhkomatta ja perkaamatta, ja laatikot naulattiin kiinni.

Vanajanselän kuhaa meni Helsinkiin

Aamulla oli lähdettävä jo puoli neljäksi viemään kuhalaatikoita Palssarille neljän kilometrin päähän, josta linja-auto vei ne Helsinkiin. Helsingissä kuhasta sai paljon paremman hinnan. Arvid Avallille vietiin kaloja joskus rekkakuormittain.

Kaikki retulalaiset lähettivät kalansa samalle ostajalle. Maksu piti hakea ostajan konttorista Helsingistä kerran kuussa henkilökohtaisesti. Muutoin ei juuri matkusteltu, mitä joskus kaupungissa käytiin. Mihinkäs sitä Retulasta, kun sinne kerran on päässyt.

- Perkele, kun minä kerran Keisan näen, en lähde enää yhtään minkään, sanoi Vihtori Rauniokin. Raunioon iski koti-ikävä Imatran tienoilla kesken kalamiesten retken.

Kirsilahna, tuomilahnat, hedelmälahna, tähkälahna

Kirsilahna on nälkävuosina pelastanut ihmishenkiä. Lahna kutee kesän mittaan useaan otteeseen, ja varhaisin kutu on varhain keväällä kirren sulaessa. Seuraava on tuomen kukinnan aikaan, seuraavana hedelmälahna ja rukiin tähkiessä tähkälahna. Lahnaa sai verkolla, mutta se oli myös pikkupoikien himoitsema onkikala. Retulan sillan pielestä länsipuolelta nousi isoja lahnoja. Kirsi- ja tuomilahnaa savustettiin ja suolattiin. Lahnaa tuli paljon ja ne olivat isoja.

Pikkupojat katosivat heti koulusta tultuaan ongelle ja palasivat mukanaan perunakopallinen saalista, usein körmyä ahventa. Laakassa oli hyviä onkipaikkoja.

Madetta pyydettiin tammikuussa Heikinpäivän aikaan pikkurysillä lähivesistä. Mateenpyynti oli talven kohokohta, ja madesoppaa syötiin joka talossa. Jotkut tekivät omia erikoisherkkujaan mateen mädistä. Pyynnissä käytettiin suppiloita, pystyrysiä. Ne olivat täällä aikoinaan yleisiä, mutta eivät juuri enää.
- Mälkiäisissä Salmin Aimo viimeksi niillä on pyytänyt.

Jotkut pyytivät myös rapuja. Pyydyksiä oli pikkujärvilläkin. Kalastajat kylläkin keskittyivät kaloihin.

Kuoreenpyynti oli kevään merkki. Kun rannoilla alkaa olla sulaa, kuoreet kokoontuvat kutemaan, ja silloin niitä voi nostaa rantakiviltä lipolla röykkiöittäin. Kevään hurmaa saavuttiin kokemaan kyläkunnittain, poltettiin valkeita ja paistettiin ja keitettiin kuoreita, mentiin piirileikkejä, tanssittiin, laulettiin ja mekastettiin. Juhlia pidettiin, vaikkei kalaa tullutkaan. Asiaan kuului myös viina, jota ei muulloin suvaittu kalanpyynnissä ollenkaan. Enimmät kuoreet suolattiin tai kuivattiin.

Kun hiisi iskee, verkko siloontuu

Tyrvännössä on hyvä sana alijäähtyneelle vedelle. Se on siloa. Kalastajia hiisi kiusasi silolla syksyllä. Ennen jäiden tuloa laskettiin verkot, jotta sitten jään jo kantaessa päästiin nostamaan hyvä saalis. Jos jään tullessa tuuli, verkkoon takertui alijäähtynyttä vettä, se humahti jäähän eli siloontui. Siloontunut verkko on kevyt ja kankea. Silloin voitiin vain todeta, että hiisi on nostanut verkot vaakasuoraan ja ne ovat jäätyneet jääkanteen kiinni. Se oli verkkojen menoa. Samalla meni useimmiten koko jata, sillä kun hiisi sai yhden paikan verkosta ylös, kääntymisliike jatkui niin kauan kuin verkkoja riitti.

Kalastajat huolsivat itse verkkonsa. Sen verran Vuorisella annettiin periksi, että Alma-mummu sai sytyttää saunaan valkean, niin että verkot sai sinne kuivumaan. Aika ajoin verkkoja piti näet kuivatakin. Kahden aikaan yöllä niitä ruvettiin taas selvittämään.

Kalastajat pauloittivat uudet pyydyksensä itse. Tähän työhön saivat osallistua myös emännät. Iida Vuorinen on kutonut rysiäkin. Ne tehtiin pellavalangasta, jota hankittiin paaleittain. Työ tehtiin yleensä kesäaikaan, kun enemmän aikaa, tilaa ja valoa.

Kun kalaa tuli paljon, kalastajat eivät kyräilleet toinen toistaan. Kylässä käytiin ja sovussa elettiin. Joillakuilla kalastajilla oli omiakin paikkoja, mutta kalavesiä riitti silti muillekin. Kilpailua tietenkin oli, etenkin jään tullessa: kuka saa ensimmäisenä verkot veteen ennen kuin vesi jäätyy.

Käytännössä jokainen sai pitää niin paljon pyydyksiä kuin pystyi hoitamaan. Kun kalastusta oli tarpeeksi, sai ammattikalastusluvan. Lahisissa kuhaa pyytäneet veivät kuhia kartanoon ikäänkuin maksuna, ilmeisesti jokin ikivanhan tavan mukaan.

Kalaa Iida Vuorisen tapaan

Kalasoppa

Kalasoppa oli arkiruokaa. Aluksi keitetään kalat ja kypsennetään perunat. Sipulia kuuluu laittaa mausteeksi, mutta porkkana ei kuulu tähän keittoon. Lopuksi keittoon kaadetaan maitoa, johon sekoitettu vähän vehnäjauhoja suurukseksi, sitten vielä vähän pippuria, suolaa ja voita. Ahvenista saa maukasta soppaa, ja tietenkin talvella mateista. Kaikki eivät ollenkaan suostuneet syömään kesämadetta.

Paistetut kalat

Tätä suosittua ruokalajia syötiin perunoiden kanssa.

Pienet kuhat (muukin kala käy) leivitetään kokonaisia vehnäjauhossa, johon on lisätty suolaa, ja ne paistetaan voissa.

Suolatut kuoreet

Kuoreiden pitää olla kuivia. Ne ladotaan astiaan ja väliin pannaan hyvänlaisesti karkeaa suolaa, mutta ei missään nimessä vettä. Astian päälle pannaan kova paino. Kalat saavat olla suolavedessä - se lähtee kaloista noin kolme viikkoa.

Lahnan suolaaminen

Lahnat avataan selästä ihan leveästi, ladotaan vuorotellen ja selkäpuolelle pannaan enemmän suolaa. Suuria lahnoja, esimerkiksi tuomilahnoja suolattiin varastoon paljon. Suolalahna on täyttävää ruokaa. Muikkuja syötiin sopassa ja paistettuina - niistä tehtiin "joka lajia", myös kukkoja, joita haudutettiin leivinuunissa monta tuntia ja käärittiin paiston jälkeen pyyhkeisiin pehmenemään. Retulan muikkukukot ovat kuulemma ehdottomasti parempia kuin kuopiolaiset.

Tyrvännön Joulu 1997

Tyrväntö-seuran kotisivu