Tyrvännön Joulu 1996
Eero Lemola
Rippi-isä, sielunpaimen, kirkkoherra
Otsikon voisin täsmentääkin: Eelis Valdemar Saunio. Häntä nimittäin tarkoitan, Tyrvännön itsenäisen lyhytikäisen seurakunnan pisimpään palvellutta kirkkoherraa 1935-57. Tyrväntö oli itsenäistynyt omaksi seurakunnakseen vasta 1930 oltuaan sitä ennen muutaman vuosisadan Hattulan emäseurakunnan kappeli, jonka viranhaltijat olivat olleet heikosti palkattuja kappalaisia ja kanttoreita. Kappalaisista jotkut olivat toki palvelleet seurakuntaa pitempäänkin kuin Eelis Saunio. Isäni Kössi-Kustaa kertoi verrattomia juttuja omasta rippi-isästään Alfred Heleniuksesta, vuosisadanvaihteen kappalaisesta, joka palveli seurakuntaa 28 vuotta. Tämä toki haki parempipalkkaista papinvirkaa muualta, samoin kuin Eelis Saunio myöhemmin, useamminkin kuin kerran, onnistumatta. Kanttori Oskar Rosenborg laski raakaa leikkiä esimiehensä yrityksistä. Kun Helenius kertoi juovansa raakoja kananmunia ennen vaalitilaisuutta lauluääntään selventääkseen, Rosenborg letkautti, ettei olisi auttanut, vaikka olisi juonut koko pesän. Ei auttanutkaan. Helenius palveli loppuun saakka kappeliseurakuntaansa ja sai täältä hautapaikkansakin.
Ihmiselon tapahtumilla on taipumus toistua. Kertomukset papeista ja heidän kanttoreistaan kertautuvat kaikkialla, niin Tyrvännössäkin. Niillä on esikuvansa maailmankirjallisuudessa, muita ylinnä kuulu espanjalainen surullisen hahmon ritari ja hänen aseenkantajansa. Eelis Sauniolla oli oma arvostelijansa, pistävä piikki lihassaan, kanttori-urkuri Martti Kostia. Hänen usein raaka leikkinsä levisi kulkupuheina ja sai seurakuntalaiset hohottamaan. Salavihainen kauna esimiehiä kohtaan johti joskus kanttorin ansiottomaankin arvonnousuun.
Ennen Tyrväntöä Eelis Saunio, joka oli syntynyt Ilmajoella 5. huhtikuuta 1901, oli palvellut monissa papintehtävissä eri puolella maata. Tyrväntöön hän tuli Juankoskelta ja aloitti vakinaisena kirkkoherrana täällä vappuna 1935, kuten papinviroissa oli tapana.
Virkaanastujaissaarnaa kuulemaan kutsuttiin valittuja seurakuntalaisia oikein kutsukortilla. Kahvipöytäkeskustelut saivat heti ilmaa siipiensä alle, kun uudella papilla oli poika mutta ei vaimoa. Hänen avioliittonsa oli näet purkautunut edellisenä vuonna vaimon parantumattoman sairauden vuoksi. Kun vaimo kuitenkin vielä eli, joidenkuiden seurakuntalaisten moraali ei voinut hyväksyä sitä, että nuori pappi oli heti mieltynyt Retulan koulun opettajaan Tyyne Palvaan ja jopa rohkeni viivähtää joskus yön ylikin opettajan luona. Molemminpuolinen viehtymys johti avioliittoon seuraavana vuonna 1936. Tyrvännön pappila oli saanut näin esimerkillisen emännän. Vuosien päästä seurakuntalaiset elivät aidosti ja osaaottavasti pappinsa mukana, kun hän kävi 1948 siunaamassa hautaan entisen vaimonsa.
Tyrväntöläiset saivat heti huomata valinneensa sotaisan papin. Tämän lähes jokapäiväinen vaatetus oli suojeluskuntapuku, mikä Tyrvännön tapaisessa luokkayhteiskunnassa herätti vahvoja kannanottoja puolesta ja vastaan. Eelis Saunio lukeutui isänmaallisen kansanliikkeen riveihin. Sen äänenpainot ärsyttivät kartanon taksvärkissä kovettuneita entisiä torppareita ja piikoja. Kaikkein vähiten niiden kaikuja odotettiin pappilan suunnalta. Eelis Saunio, pohjalainen talonpojan poika, oli imenyt äidinmaidossaan toisenlaisia perusravinteita kuin torpparisieluinen lohkotilallinen täällä. Tästäkö lienee ollut kysymys, kun hän kerran eläkkeellä ollessaan sanoi, että Tyrvännön ajoista häntä oli jäänyt jäytämään lähinnä yksi asia: hän ei ollut tajunnut hämäläisen talonpojan sisintä, hänen sieluaan. Tarkoittiko hän sitä, ettei hänellä pohjalaisena ollut edellytyksiäkään tajuta torpparisieluisen etelähämäläisen talonpojan mielenliikkeitä ja että hän siis oli joutunut tekemään pääosan elämäntyöstään vallan väärässä paikassa?
Entinen partiolainen Eelis Saunio oli pistänyt nokkansa varsinaiseen muurahaispesään tullessaan valituksi vaatimattoman Tyrvännön seurakunnan kirkkoherraksi. Luokkayhteiskunnalle ominaisen jaon parempiin ja huonompiin ihmisiin, käskijöihin ja alustalaisiin, pitäjäläiset olivat oppineet kartanoiden säätyläisiltä. Papinkin oli valittava leirinsä: entisten säätyläisten manttelinkantajien julkilausuma paikka. Ellei pappi olisi ilmoittanut selkokielistä kantaansa, hän olisi leimautunut niihin toisiin, ties mihin vallankumouksellisiin. Puolensa oli valittava 30-luvun Tyrvännössä, niin kuin oli ollut valittava kansalaissodassa, jonka haavat olivat vielä aivan auki. Suojeluskuntapappina Eelis Sauniolla oli sitä paitsi tässä maassa lukuisa joukko samanheimolaisia, lähinnä entisen emäseurakunnan kirkkoherra Kalervo Kurkiala. Heidän mielestään nuori ja heiveröinen itsenäisyys tarvitsi vastuunkantajia, kirkon leimautuminen vain tietyn kansanjoukon kirkoksi unohtui. Papin esimerkki ase kädessä suojeluskuntaharjoituksissa kantoi toki sitten kaunista hedelmää Talvisodassa, mutta tämä totuus paljastui kaikelle kansalle vasta paljon myöhemmin.
Seurakuntalaiset saivat myös huomata, ettei heidän papinvalintansa ollut osunut kovinkaan tulisieluiseen saarnamieheen. Ei heillä toki ollut varaa valitakaan. Kenties Eelis Saunion valitus vähäisestä kirkossakäynnistä olikin itsesyytös kyvyttömyydestä tajuta talonpojan sielua. Kirkkovieraat supistuivat usein kouralliseen naisia, jotka pitäjäläiset etukäteen tunsivatkin. Kanttori Kostia sai oivan aiheen letkaukseensa: "Saarnaa ne nyt sisään, kun saarnasit uloskin." Kiusallista oli, että tyrväntöläisillä oli oikeastaan toinenkin "pappi", Lepaan opiston johtaja Arvo Haapanen. Hänen puheensa sisältö ja ulosanti saivat seurakuntalaisista auliin vastakaiun. Eelis Saunio eksyi puheissaan usein tekstistään, aiheestaan, piti pitkiä taukoja, venytteli kurkkuaan, kuten seurakuntalaiset sanoivat, mikä aiheutti kiusallisia tilanteita. Kirkollisissa toimituksissa kirkkoherra saattoi erehtyä nimistä, siunasi väärää vainajaa, joskus vihki paria kastekaavalla. Monet Tyrvännön miehet muistanevat vielä Eelis Saunion hartauspuheen juuri juhannuksen alla 1941 Lepaan päärakennuksen edessä, kun JR44:n ensimmäisen pataljoonan kolmas komppania, Tyrvännön komppania, oli lähdössä jatkosotaan. Puhe oli kuin hautaansiunaus sotaan lähtiessä. Sattuuhan näitä puhetyöläiselle. Kanttori, joka urkuparveltaan kuunteli kaikki saarnat, suivaantui ja sai lisää aihetta myrkyllisiin kompiinsa. Kun Eelis Saunio monien yritysten jälkeen oli siirtymässä muun seurakunnan palvelukseen, hän sanoi polttavansa vanhoja saarnojaan, mihin kanttori letkautti, että varmaan paloivat hyvin, kun olivat niin kuivia. Samanlaisen kaskun olen kuullut muualtakin.
Entisajan seurakuntapappi piti itseään oikeutettuna puuttumaan seurakuntalaisten moraaliin. Puuttuminen oli joskus sangen rohkeaa ja nuhtelu nykymitoin loukkaavaa. Pitäjäläisten siveydessä oli toki silloin, niin kuin varmaan nykyisinkin, moittimisen varaa. Kenenpä ei olisi. Sielunpaimen ei kuitenkaan ole samaa kuin moraalinvartija. Rohkeasanaista sielunpaimenta on tässä maassa aina kunnioitettu, mutta sangen yleisellä talossa, ei henkilökohtaisuuksissa. Kirkkoherra piti velvollisuutenaan käydä kotona moittimassa avoparina, silloisena susiparina, asuvia pitäjäläisiä, eikä kavahtanut rohkeasanaisia vastauksia, joita joskus suorastaan syljettiin hänen silmilleen. Alati tarpeellista oli näilläkin kulmilla moittia viinan villitystä. Yksinäisen lapsen synnyttäjä oli siveetön ja ansaitsi kirkon armottoman moitteen. Aviottomien lasten äiti sai vielä haudan pohjalta kuulla huorittelua. Yhtä hyvin saivat kuitenkin kuulla kunniansa lapset, jotka olivat unohtaneet äitinsä vaivaistaloon, mutta tulivat komeine seppeleineen ruumiinsiunaukseen, selkä kenossa ja kranssi kaulassa, kuten pappi suomi heitä. Suurta ja prameaa hautakiveä Eelis Saunio saattoi sanoa vasikkahaaksi. Kumpaa hän mahtoi näin sanoessaan ajatella enemmän, kiveä vai sen alla nukkuvia? Kirkkoruhtinaan otteille ei Tyrvännön tapaisessa seurakunnassa ollut sellaisia edellytyksiä kuin Sääksmäen rovastilla, joka ajoi nelipyöräkieseillään pitäjänkäynneilleen. Tyrvännön kirkkoherralla ei ollut hevostakaan. Hän ajoi polkupyörällä papin-takin helmat liehuen kuin isä Camillo.
Tyrvännössä oli varmaan yhtä monenlaisia Eelis Saunioita, kuin on hänen muistelijoitaan. Minulle hän oli rippi-isä kylmän ja hirvittävän Talvisodan jälkeiseltä keväältä 1940. Kävin rippikouluni Eelis Saunion tiukassa mutta ymmärtävässä johdossa lämpimän alkukesän viikkoina ennen juhannusta, jolloin Talvisodan sankarien haudat olivat vielä tasaamatta ja uusia edelleen avattiin. Noista alkukesän päivistä Tyrvännön kirkolla jäivät nuoren herkkään mieleen toverit. Poikavaltaista joukkoa eivät sodan hirmut ja alkava tarvikepula masentaneet. Joukon ilonpitäjät pitivät mielialaa korkealla, heistä erityisesti aina nauravainen velikulta Kyttälän Verneri, jolle oli suotu lyhyt elämä ja tapaturmainen kuolema. Kaikki pääsivät ripille juhannuksena, tytöt mustissa leningeissään ja pojat tummissaan. Erityisesti tyttöjen musta asu oli ehdoton vaatimus. Lieneekö ollut pohjalaisen körttiläisyyden peruja täällä Etelä-Hämeessä? En muista varmasti, uhmasiko edes rohkea ja sanavalmis Fagerlundin Aino rippi-isän lakia pukeutumalla valkoiseen. Ulkoa opitut Lutherin Vähän katkismuksen totuudet ovat avautuneet vasta myöhempinä elinvuosina. Kirkkaimpana jäi mieleen nuorten virsi, silloisen virsikirjan numero 489. Kunnioittava suhde rippi-isään on säilynyt, tottakai, läpi elämän.
Eelis Saunio jatkoi papintyötään Kortesjärvellä vappuun 1967, jolloin hän jäi eläkkeelle ja siirtyi asumaan opiskelukaupunkiinsa Helsinkiin. Hän kuoli siellä 1983.
Kirkkoherra Eelis Valdemar Saunion virkaanasettajaiset kesällä 1935. Virkaan asettajana Tampereen hiippakunnan piispa Aleksi Lehtonen.