Tyrvännön Joulu 1994
Eero Lemola
MUISTIKUVIA OPETTAJA IMPI NIEMISESTÄ
Lepaan kansakoulun ensimmäinen opettaja oli Aino Impi Nieminen vuosina 1910-1944. Hän oli perin juurin tyrväntöläinen. Hänen isänsä oli Suotaalan-Lahdentaan kansakoulun opettaja Juho Nieminen ja äitinsä Lusin Anomaan tyttäriä.
Hänen juurevaa hämäläisyyttään korosti kalevalais-kansallisromanttinen nimikin, Aino Impi. Impiksi me oppilaat häntä kutsuimme ja sitä nimeä rohkenen käyttää tässäkin.
Käytyäni kaksi vuotta Aino Mattilan alakoulua tulin Impin oppilaaksi syksyllä 1933. Tuolloin Impi oli täyttänyt jo 50 vuotta. Kun palauttelen mieleeni muistikuvia hänestä, suorastaan hämmästyn niiden runsautta. Tähän kirjoitukseen niitä ei monia mahdu. Puhuako opettajasta vaiko kasvattajasta, vaiko ihmisestä? Näitä kaikkia ja vielä paljon muutakin liittyi tähän opettajapersoonallisuuteen.
Impi Niemisen opetuksesta erottuvat muistikuviini erityisesti laulutunnit. Kenties Impi piti laulunopetuksesta, koska hän selvästi vapautui niillä tunneilla, joskus suorastaan innoittui. Pää ja hartiat tutisivat urkuharmonin, luokan ainoan soittimen, vahvan poljennan tahdissa. Hyviä laulajia oli vähänlaisesti. Valtajoukko veti nuotin vierestä. Ketään ei ollut vapautettu laulutaidottomuuden vuoksi. Mitä laulettiin? Vuodenaikalauluja. Talvella reippaita liikuntalauluja. Tietysti maakuntalauluja sekä omana ryhmänään vasta itsenäistyneen maan suurta tulevaisuutta ihannoivia lauluja.
"Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu. Siin' on suomalaisten mahti, jok' ei oo kenenkään muun." Suomenlahden myrskyt ja laajat Laatokan vedet, vuolaan Tornion tyrskyt ja Maanselän harjanteet piirsivät Suur-Suomen rajat sellaisiksi, kuin maan johtava poliittinen ajattelu ne halusi.
Luonnonhistoria, nykyisin biologia, oli Impin mieliaineita. Opetus oli käytännöllistä, elettiinhän keskellä luontoa. Maatilatalous oli tärkeä aine, samoin puutarhanhoito. Kädestä pitäen opeteltiin keittiökasvien, marjapensaiden ja omenapuiden viljelyä. Jokaisella oppilaalla oli koulun tontilla oma nimikkopalstansa, jota käytiin kesälomankin aikana joka torstai kitkemässä ja harventamassa. Veistonopettaja, Lepaan opiston puutarhuri Nestor Rinne opetti marjapensaan pistokkaiden istutusta ja omenapuiden jalostusta. Jokainen oppilas sai kuusivuotisen koulun käytyään mukaansa kymmenkunta marjapensasta ja jokusen omenapuun kotitontille istutettavaksi. Tehokkaampaa ja käytännöllisempää paikkakunnan elinkeinoihin liittyvää kouluopetusta tuskin voi ajatella. Impille lankeaa tästä kaunis kiitos.
Tärkeintä koulukasvatuksessa on se henki, jonka varaan kaikki rakentuu. Impille kulmakiviä olivat koti, uskonto ja isänmaa. Hän oli yksi lenkki siinä kansakoulunopettajien ketjussa, joka elettyään 1900-luvun alun suurlakon sekä sortovuodet, ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan, osasi arvostaa vuosisataista unelmaa vapaasta maasta. Jyväskylän seminaarilla oli ollut suuri osuus Impin hengenlaadun muovaajana. Kolmikymmenluvulla kansalaissota oli vielä niin lähellä, että sen lyömät haavat olivat aivan auki, vereslihalla. Väinö Linnan Pentinkulman tarina olisi yhtä hyvin voitu kertoa Lepaasta
ja lähikylistä. Jonkun oppilaan isä oli ammuttu, jonkun ruoskittu,
jonkun kadonnut tai menehtynyt vankileirille. Vanhemmat ja isovanhemmat itkivät ja kertoivat kauheuksista, joita jokapäiväisen koulutiemme
varrella oli tapahtunut. Valtaosa Impin oppilaista oli juuri hävinneen osapuolen lapsia. Olen usein ajatellut, miten siihen joukkoon istui esimerkiksi laulutuntien Suur-Suomi -henki. Oppilaat tuskin huomasivat tätä
kuilua. Vanhemmat olivat täynnä toimeentulon huolia, hyvä kun selvisivät pula-ajan puristuksessa.
Kotitaustastaan riippumatta kaikki oppilaat olivat Impille samanarvoisia. Tärkeätä oli vain koulukunto. Tunnollisesti tehtävänsä hoitava oppilas oli Impille pääasia. Kouluhäirikköjen vanhemmat toki yrittivät viritellä riitaa vetoamalla puoluetaustaan. Selvää nimittäin oli, mitä poliittista kantaa Impi edusti. Hänen tavallinen työpukunsa oli lottapuku, jonka kaulus oli kiinnitetty lotta-merkillä. Kireälle kurottu vyö huvitti meitä, koska se korosti hauskasti pyöreitä takamuksia. Levottomuuksien ajan johto-hahmo, C.G.E. Mannerheim, oli Impille suurin suomalainen, kun usean oppilaan kodissa ja kasvuympäristössä Mannerheim oli lähinnä kirosana.
Impin asema Lepaan seudun ihmisyhteisössä ei ollut helppo. Hänellä täytyi olla vahva itsetunto, luja usko kerran omaksumiinsa ihanteisiin. Hän oli murrosajan ihminen, joka tunsi rikkonaisen ajan ristiriitojen syyt, mutta myös hämäläisen kansanluonteen hyvät puolet. "Niin vakavaa, mi auraltaan ei suotta siirry milloinkaan, halveksi säätyään." Impin kasvatuksen lähtökohdat ovat olleet usean hänen oppilaansa elämän eväät. Ovatpa ne ravinneet vielä jälkeläisiäkin, ketä tietoisesti, ketä alitajuisesti, kuten vakaaseen hämäläiselämään kuuluu.
Impillä oli palvelija, Kesälahdelta Tyrväntöön muuttanut Johanna Wilhelmiina Tiainen. Hän oli Impiä muutamaa vuotta nuorempi, laiha, kuivantyyppinen nainen, ulkoiselta olemukseltaan Impin vastakohta. Hanna liittyi Lepaan kouluun ja Impiin niin kiinteästi, että hän oli kuin toinen puoli Impiä. Hannan valtakunta oli keittiö, jossa hän asuikin. Samalla Hanna oli koulun vahtimestari-siivooja.
Koulun naiskolmiossa viimeisen sanan sanoja oli Hanna. Hänen hallussaan oli ehdoton valttikortti: ristiriitatilanteessa hän ryhtyi kokoamaan tavaroitaan ja uhkasi lähteä. Vähäisempi, mutta tehokas keino sekin, oli puhumattomaksi heittäytyminen. Hanna tiesi, ettei Impi olisi voinut luopua hänestä. Opettajalla oli nimittäin melkoinen talous, koska osa hänen palkkaansa oli luontaisetuja. Hänellä oli viljelysmaata käytössään, lehmä, lampaita, kanoja, usein lihotus-sikakin ja ehkä vielä muitakin kotieläimiä, joiden hoitajaksi tietysti tarvittiin työtä pelkäämätön apulainen.
Hanna hoiti Impin talouden esimerkillisen siististi ja taitavasti. Lisävaatimuksia asetti Impin sokeritauti. Me oppilaat tuskin tiesimme, että opettajamme eli todellakin insuliinipiikin varassa. Impi nöyrtyi vaikka polvirukouksiin palvelijansa edessä, ettei olisi häntä menettänyt. Omalaatuinen, mielikuvitusta kiehtova ihmissuhde runsaan puolen vuosisadan takaa.
Impin ja Hannan siisteyskasvatus oli tinkimätöntä. Monen oppilaan koti oli ahdas mökki tai tönö, jossa puhtaus oli vähän niin ja näin. Silloin 1930-luvulla köyhyys oli vielä tavatonta. Syöpäläiset ja torakat kuuluivat moniin koteihin. Täit tukassa eivät olleet harvinaisia. Niitä oli jopa parempien perheiden lapsilla. Vaatetus oli monilla oppilailla mitä sattui. Kunta antoi köyhimmille vaateavustusta, jonka jakaminen oli uskottu opettajan huoleksi. Muistan erään suontakalaisen tytön, joka oli näin saanut uudet ruojukengät, mutta jotka rotta söi yöllä sängyn alta. Tyttö ei viikkoon päässyt kouluun, koska toisia kenkiä ei ollut. Kyläkoulu kävi raivoisaa kamppailua likaa ja syöpäläisiä vastaan aikana, jolloin vielä kuoltiin keuhkotautiin, jopa lentävään keuhkotautiin. Niin meni joku hyvä ystävä tai koulutoveri.
Impi Nieminen ehti olla Lepaassa niin kauan, että hän oli useamman kuin yhden sukupolven opettaja. Viimeisten oppilaiden isovanhemmat olivat jo käyneet hänen kouluaan. Hän ei ehtinyt eläkkeelle, eikä siirtymään pysyvästi asumaan rakkaaseen Haarikkaansa Tyrvännön kirkkomäen alle, vaan Haarikka jäi Hannalle, jossa tämä asuikin pitkään. Impin viimeiset työvuodet sattuivat melskeisiin aikoihin. Lepaan koulu täyttyi sotapakolaisista. Impi oli saattamassa sankarihautaan entisiä oppilaitaan. Mahtoiko Impi kuolla siinä käsityksessä, että hänen ylväs rakkautensa, itsenäinen isänmaa, oli luhistumassa? Hän kuoli 30. heinäkuuta 1944 sokeritaudin aiheuttamaan koomaan. Niemisten kauniiseen sukuhautaan Tyrvännön hautausmaalla on Impin ja hänen vanhempiensa lisäksi haudattu Impin veli sekä uskollinen taloudenhoitaja Hanna.