Heikki Lemola

Saiskos luvan?

Sodan päätyttyä syksyllä 1944 miehet oli kotiutettu marraskuun loppuun mennessä, lukuun ottamatta aivan nuorimpia ikäluokkia, jotka vielä kävivät Lapin sotaa. Nuoria miehiä palasi aika joukko, ja kun sodan aikana oli kuin huomaamatta aikuistunut joukko lapsia ja nuoria, oli paikkakunnalla nuorisoa aika paljon. Oli karjalaisia nuoria, joiden kanssa me hämäläiset opettelimme yhteiseloa. Meillä muilla oli helpompaa, mutta näillä evakkonuorilla oli vielä kova urakka edessä. He joutuivat omaistensa kanssa usein aloittamaan elämän aivan alusta, kun toimeentulo, koti ja kaikki niihin liittyvä oli jäänyt rajan taakse.

Lasten ja nuorten elämää helpotti, kun miehet palasivat sodasta ja ottivat paikkansa työnteossa, sodan aikanahan nuoret oli kytketty kotirintamaan suorittamaan kaikenlaisia tehtäviä, maaseudulla keskeisenä tietysti ruuan tuottaminen. Kun vapaa-aikaa jäi nyt enemmän, alettiin kaivata toimintaa ja ajanvietettä. Sitä ei paikkakunnalla juuri ollut, yhdistystoimintakin oli vielä sodan jäljiltä melkein lamassa. Siihen aikaan oli vielä suuri joukko talouksia, joissa ei ollut radiota, ei ollut liikennevälineitä, että olisi päässyt liikkumaan.

En tiedä enkä muista, mistä tuli aloite, että saataisiin tanssia. Olisiko kipinä tanssiin tullut siitä, kun me kotiutettavat kolmannen komppanian miehet tulimme opistolle marraskuun puolivälissä, ja tuon noin viikon aikana, minkä siellä olimme, vastaanottajat järjestivät meille tanssit Merven työväentalolla? Siellä väkeä oli talon täydeltä. Kipinä tanssista otti tulta ja ryhdyttiin toimeen. Kun tanssien järjestäminen oli koko sodan ajan ja vielä silläkin hetkellä kiellettyä, ainoa mahdollisuus olivat salatanssit, mutta missä? Oikeastaan ainoa paikka olisi ampumapirtti. Siellä oli tanssitila ja se sijaitsi sivulla lähes kilometrin maantiestä Annalantien varressa, eikä tien varressa silloin ollut muita taloja eikä asukkaita kuin tuolla ampumapirtillä asuvat inkeriläiset.

Siltä varalta, että lukijat eivät kaikki tiedä ampumapirtin historiaa, on ehkä hyvä palata siihen muutamalla sanalla. Pirtin rakensivat 1930-luvun alkupuolella Tyrvännön suojeluskuntaj ja Lotta Svärd -järjestö toimitiloikseen. Kun suojeluskunnan ohjelmaan kuului ampumakoulutus, sinne rakennettiin myös ampumarata. Kun parin viimeisen sotavuoden aikana Suomeen siirrettiin Viron kautta inkeriläisiä yli 60 000 henkeä, heitä oli tälläkin seudulla aika paljon ja ampumapirtillä heitä oli parikymmentä henkeä, naisia ja lapsia. Syksyllä 1944, kun välirauhansopimus oli allekirjoitettu ja maahan tuli liittoutuneiden valvontakomissio, sen ensimmäisiä vaatimuksia oli, että suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestö on sotilaallisina ja fasistisina järjestöinä lakkautettava. Kun tieto tästä tuli, alkoi Tyrvännössäkin näiden järjestöjen piirissä pohdinta, miten niiden omaisuus, lähinnä juuri tämä talo, jäisi parhaiten hyödyntämään paikkakunnan tarpeita. Muutoinhan se joutuisi aivan tuntemattomiin käsiin. Päätökseksi tuli, että talo lahjoitetaan Tyrvännön Maamiesseuralle ja irtain omaisuus erilaisiin tarkoituksiin paikkakunnalla. Myöhemmin maamiesseura luovutti talon asutusviranomaisten käyttöön, siitä tuli – ja se on edelleenkin – erään karjalaisperheen koti.

Tansseihin oli siis saatava maamiesseuran hiljainen suostumus, eihän voinutkaan ääntä pitää. En muista, kuka tai ketkä sitä lupaa kysyivät, mutta se saatiin. Hankaluutena olivat nuo inkeriläiset asukkaat, mutta hekin antoivat luvan. Muistan, että nuoremmat noista naisista ottivat aktiivisesti osaa tanssiin. Mitään korvausta talon käytöstä ei tietääkseni maksettu. Ainoa asia, minkä jouduimme hoitamaan, oli hankkia lamppuöljyä talon lamppuihin sen verran, mitä arviolta sitä kuluisi. Taisin itsekin pihistää isän kannusta litran pullollisen noihin yhteisiin rientoihin, mikä pikku synti tulkoon tässä nyt julki. Öljyhän oli tuolloin ostolupien takana eikä sitä aina saanut luvallakaan.

Vielä puuttui soittaja, eihän tanssi oikein muuten onnistu. Apu tuli Suontakaa, sillä Uuno Taavitsainen soitteli kolmirivistä hanuria ja lupasi hoitaa homman. Hän oli saanut soittotaitoa perintönä kotoaan. Hänen isänsä soitti hanuria ja viulua. Uuno soitteli kartanon työntekijöilleen järjestämissä juhlissa ja kartanon lähellä olevassa Liinapaidan ladossa kesätansseissa. Hän kertoi soittaneensa Merven työväentalossa useita kertoja, niissäkin sodasta palaavien tervetuliaistansseissa, joista äsken kerroin.

Ja niin se alkoi, jos nyt oikein muistan, joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Kokoonnuimme kaikkiaan viisi kertaa, yleensä lauantaisin. Uuno soitti kaikkia tansseja; valssia, tangoa, jenkkaa, humppaa, myös polkkaa, ja hauskaa oli. Tuon ajan suuri hitti oli tango ”Punertaa marjat pihlajain”. Uuno soitti sitä usein, en tiedä, saiko hän meidät vähään viihteeseen tottuneet tuolla kaihoisalla sävelmällä unelmoimaan kaukomaista, lauletaanhan tuossa laulussa edelleen: ”On kurkiaurat lentäneet jo yli pääni pois. Mukaansa eivät mua ottaneet, ne maihin kaukaisiin. Saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin”. Jos joku oli vaipunut noihin unelmiin, niin unelmiksi ne tietysti jäivätkin. Tähän päivään tuo laulu ei enää oikein sovi, nythän voi ostaa lentolipun ja lentää vaikka sinivalkoisin siivin sinne, mihin nuo linnutkin lentävät.

Ennen hajaantumista sovittiin aina seuraavasta kokoontumisesta. Puskaradio levitti tehokkaasti tietoa, että Lepaan ampumapirtillä tanssitaan, ja tanssinkipeitä ihmisiä oli muuallakin. Väkeä alkoi tulla lisää joka puolelta, ja tanssijoita oli kerta kerran jälkeen yhä enemmän ja enemmän. Tiedon leviäminen lisäsi myös vaaraa, että viranomaiset saavat vihiä asiasta ja niin sitten saivatkin.

Viimeisiin karkeloihin kokoonnuttiin muistaakseni loppiaisen aikoihin, ainakin oli täysi talvi. Jos meitä ensimmäisellä kerralla oli 25–30 tanssijaa, niin nyt meitä oli ainakin sata. Eihän tuo salikaan suuri ollut, olisiko ollut noin 60 neliötä. Siitä meni vielä muutama neliö, kun ennen tanssia piti inkeriläisten huonekalut ja tavarat siirtää johonkin nurkkaan tai seinän vierille. Tungos oli kyllä aikamoinen ja haittasi jo tanssiakin. Tämän kertomuksen otsikko ”saiskos luvan” tuli todella käyttöön. Uunon hanuri soi ahkeraan ja sai aikaan tahtia ja tunnelmaa, ilo oli ylimmillään.

Taisi olla iltakymmenen aikoihin, kun joku tanssijoista näki ikkunasta, että peltoaukean laitaan parinsadan metrin päähän maantieltä tulevalle tielle ilmestyi kaksi pyöränvaloa. Ilmeisesti tämä näkijä oli se, joka hihkaisi suureen ääneen: ”Poliisit”. Syntyi paniikki, ja kaikki ryntäsivät ulos mistä pääsivät, ja talo tyhjeni hetkessä. Suurin joukko meistä poistui pääoven kautta alas pihalle. Siellä pakosuunta kääntyi poispäin noista lähestyvistä valoista talon taakse, jossa oli metsäistä hakamaata, luntakin oli reilusti nilkkoihin. Siellä törmäsimme kohta pimeän päiten piikkilanka-aitaan, jonka ylittämisessä tai alittamisessa kuului monenlaista manausta. Jotkut pyysivät tuskastuneena sielunvihollista avuksi, ja saattoi olla, että aamulla jossain parsittiin repeytyneitä vaatteita kokoon. Sinne talviseen tammikuun yöhön tämä tanssijoitten joukko hajosi, ja siihen ne tanssit loppuivatkin.

Muistan, että tuon jälkeen yritimme keskenämme selvittää, mitä oikein oli tapahtunut, ja noiden inkeriläisten kertomaa oli, että nuo pyöränvalot olivat todella poliisien pyöristä. Siinä oli Tyrvännön oma poliisi kaverinaan joku Parolan poliiseista. He olivat vain kyselleet, kuka tai ketkä ja kenen luvalla näitä tansseja järjestävät. Vastauksista emme tiedä, liekö siellä paikalla ollut muita vastaajia kuin nuo inkeriläiset. En silloin enkä myöhemminkään ole kuullut, että asiasta olisi tullut mitään jälkiselvittelyjä. Mahtoi noilla poliiseillakin olla hauskaa, kun me hajosimme kuin varpusparvi.

Aivan muutaman viikon sisällä viimeisten tanssien jälkeen ampumapirtiltä hävisivät inkeriläiset. Asialla oli taas valvontakomissio. Se vaati, että kaikki sodan aikana Suomeen tulleet Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Vaatimus herätti levottomuutta inkeriläisissä. Heitä pakeni Ruotsiin, osa jäi Suomeen, mutta valtaosa palasi. Varmaan monilla oli aito ikävä kotiseudulleen, ja heille luvattiin pääsy Inkerinmaalle. Monissa perheissä miehet olivat jääneet sinne, kuka palveli neuvostojoukoissa, kuka missäkin.

Kun nyt vuosikymmenien jälkeen on tullut tutkittuakin tietoa inkeriläisten kohtalosta siellä, on käynyt selville, että heitä petettiin. Junat eivät pysähtyneet Inkerinmaalla, heitä ripoteltiin useisiin paikkoihin Neuvosto-Venäjälle, ja monien tie kulki Neuvostoliiton lukuisille vanki- ja työleireille sekä karkotuspaikkoihin. Näin tämä elämänuskoinen ja kansallisuudestaan kiinni pitävä kansa tehokkaasti hajotettiin ja osaksi suorastaan tuhottiin. En tiedä ampumapirtin asukkaiden kohtalosta mitään, mutta rohkenen väittää, että he olivat matkustajina noissa itään menevissä karjavaunuissa.

Talvi kului, ja pitkiä talvipuhteita vietti kuka milläkin tavalla. Valtakunnan päättäjillä olivat tiukat paikat. Oli sodan jäljiltä sekava tilanne, ruuasta oli kova puute. Onneksi Ruotsi auttoi. Valvontakomissio kävi päälle, Lapin sota eteni liian hitaasti. Sotasyyllisten nimiä oli ruvettava löytymään, eduskuntavaalit oli päätetty pidettäväksi maaliskuussa, ja vaalitaistelu kävi kuumana. Kommunistinen puolue oli ennen sotia kielletty, nyt se toimi täysillä ja haki suurta vaalivoittoa.

Palaan kuitenkin kevyempiin asioihin. Tanssikielto kumottiin helmi-maaliskuun vaihteessa 1945, ja tanssipaikat avasivat ovensa. Täällä niitä oli Suotaalan työväentalo, jonne pääasiassa tyrväntöläiset kokoontuivat. Muistan, että jo silloin oli jäätie Retulasta Suotaalaan, ja kesällä käytettiin vuosisataista kulkuneuvoa venettä. Autoja ei juuri ollut. Suotaalassa oli ja on vieläkin seuratalo, mutta siellä ei tansseja usein ollut, vaan ohjelmailtamia ja tunti tanssia. Tansseilla ja ohjelmailtamilla oli taloudellinen ero. Jokaisesta myydystä tanssilipusta valtio peri 25 prosenttia huviveroa, mutta iltamat olivat vapaat huviverosta. Toinen suosittu tanssipaikka oli Merven työväentalo silloisen Tyrvännön ja Hattulan rajalla, mutta Hattulan puolella Pikku-Mervessä. Siellä kokoontuivat tyrväntöläiset ja laajalta alueelta hattulalaiset tanssijat.

Tanssikiellon kumoamisen jälkeen Suomen kansan valtasi oikea tanssikuume. Se tanssi täysille huoneille kulloinkin elettävää päivää ja yritti ehkä tanssia kiinni niitä rästiin jääneitä sotavuosia, kun tanssi oli kielletty. Kun tanssijoita oli paljon, jäi järjestäjille taloudellista tulosta talojen kunnossapitoon ja muuhunkin toimintaan. Kun näissä paikoissa ei ollut mitään, käytiin Parolan ja Katinalan työväentaloissa ja seuratalo Jukolassa. Työväentaloja oli näillä seuduilla paljon, johtuen siitä, että työväenliike koki 1900-luvun ensi vuosikymmeninä suuren nousun ja innostuksen ajan. Työväenyhdistyksiä perustettiin melkein joka kylään, ja lähes samaa tahtia nousi taloja. Tyrvännössäkin niitä oli kolme ja puoli taloa: Mälkiäisissä, Suotaalassa ja Retulassa, ja Merven työväentalon taustalla olleissa järjestöissä ainakin puolet jäsenistä oli tyrväntöläisiä.

Tanssien soittajina tuolloin olivat paikkakunnan hanuristit. Täällä soitti Hannes Aronen Lahdentakaa, paljon käytetty ja ahkera soittaja. Samoin täällä soitti Eino Heino Rahkoilasta. Hän soitteli usein, ja hänenkin käsissään hanuri eli. Sitten muistan, että Kalvolan suunnasta tuli hyvä soittaja, olikohan Sillanpää nimeltään. Hämeenlinnassa isä Viitamäki oli erinomainen hanuristi. Hänestä kuulin vielä äskettäin jutun, että hän nukkui soittaessaan. Ei kai ihan niin, vaan hän vain lepuutti silmiään ja kädet ja jalat tekivät työn. Näillä yhden miehen orkestereilla oli kova urakka soittaa ne neljä tuntia, jonka tanssit yleensä kestivät. Oli koko keho työssä, kädet soittivat hanuria, oikea jalka hoiti rumpua ja vasen sellaisia lautasia, jotka vahvistivat rytmiä, eikä soittajilla ollut kuin pari lyhyttä taukoa.

Monaalan suunnalla soitteli Lauri Tallinen kansanmusiikkia, myös kokoillan tansseja. Kuulin pari kertaa hänen soittoaan. Se oli mielestäni enemmän tuollaista pelimannimusiikkia. Hän soitti taidolla myös viulua. Emme saa unohtaa Kauko Karosta, joka tuli mukaan vähän myöhemmin. Hänen hanurinsa tahdissa kului tanssijoiden kengänpohjia paljon. Häntä saamme kiittää uuden hanuristisukupolven kasvattajana hänen toimiessaan pitkään hanurinsoiton opettajana kansalaisopistossa.

Tanssi jatkui pari vuotta samanlaisena. Sitten alkoi tanssikulttuuriin tulla uusia piirteitä. Alettiin rakentaa tanssilavoja. Ensimmäiseksi tuli Pekolan lava vuonna 1947. Ennestään oli lava Hauhon Vitsiälässä ja Lammin urheilupuistossa. Ne vetivät paljon tanssijoita. Alkoi tulla autoja, jotka mahdollistivat pitkätkin matkat, ja niin kävi, että nuo lavat vetivät hyvillä orkestereilla ja laulajilla tanssivan väen niin seura- kuin työväentaloilta vapusta myöhään syksyyn. Tyrväntöön saatiin oma tanssilava, kun Tyrvännön Urheilijat rakensi lavan Uskilaan. Lava vietti äskettäin 50-vuotisjuhliaan. Samoin vähän myöhemmin Retulan työväentalolla alettiin pitää sunnuntaitansseja, joista tuli hyvin suosittuja.

Niin seura- kuin työväentalojen omistajilla alkoi tulla vaikeuksia talojen ylläpidossa. Kustannukset nousivat, ja järjestöjen toiminta hiljeni. Maaltamuutto voimistui ja vei järjestöväkeä mukanaan. Tuli televisio, joka sitoi ihmiset olohuoneisiin. Työväenliike oli jakautunut useaan leiriin, ja se toi mukanaan ristiriitoja. Alkoi taloista luopumisen aika. Tyrvännössä hiljenivät vuosien saatossa kaikki työväentalot. Suotaalan seuratalo vaihtoi omistajaa. Jos käväisee vielä Hattulan puolella, niin siellä seuratalo Jukolan omistivat Hattulan suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestö. Samoista syistä kuin Tyrvännössäkin ne lahjoittivat talon Hattulan maataloustuottajien yhdistykselle, joka aluksi yritti pitää yllä huvitoimintaa, mutta joutui ilmeisesti taloudellisista syistä vuokraamaan talon erään yrityksen työ- ja toimitiloiksi. Lopulta tuo suuri, upea hirsitalo paloi. Katinalan työväentalo hiljeni. Pekolan lavakin on ilmeisesti kärsinyt lavojen välisissä kilpailuissa, siellä luukut ovat harvoin auki.

Vaikka pidän tanssista, on sen aika jäänyt ajat sitten. Se rajoittuu joihinkin perhejuhliin ja veteraanilomille. Noissa kuntoutuslaitoksissa tanssi ja siihen kuuluva musiikki kuuluvat sitä haluaville liikunnallisena ja rentouttavana hoitona. Tanssia harrastetaan ja tullaan aina harrastamaan tälläkin paikkakunnalla. Tanssihuoneet vain muuttuvat. Nyt sitä tarjoaa Hotelli Petäys, Satulinna Parolassa ja lavat kesällä.

Lukija, jos olet jaksanut näin pitkälle, niin lue vielä muutama rivi. Varsinkin, jos luet tätä jouluna kylläisenä kinkusta ja kaikesta muusta hyvästä, ja hartaimman ja perinteisen joulunvieton aaton- ja jouluyön sekä joulupäivän jälkeen kaipaat jotain keventävää. Ehkä olet jo puolisosi tai ystäväsi kanssa miettinyt, mitä keventävää keksittäisiin. Kun varmaan jossain tanssitaan, niin kerro toiveesi hänelle vaikka erään vanhan, kauniin valssin säkeellä ”Nyt kanssain tanssihin käy”.

Tyrvännön Joulu 2007
Tyrvännön Joululehdet

Tyrväntö-seuran kotisivu