Esko Tuisku
Sotavangin kyynel
Suontaan kartanoon, kuten monille muillekin maatiloille, saatiin jatkosodan aikana sotavankeja töihin. Suontakana heitä oli, mikäli oikein muistan, puolenkymmentä. Sodan kestäessä minutkin määrättiin näitä vankeja vartioimaan. Vangeista vastasi kartanossa työskentelevä Pentti Riipinen, joka vammaisuuden vuoksi ei soveltunut etulinjoille. Minä olin Riipisen apulaisena, milloin apu oli tarpeen. Se oli tarpeen esimerkiksi silloin, kun vangit jouduttiin työtehtävien takia jakamaan kahteen ryhmään, tai milloin Riipinen ei jaksanut. Vartiointi oli sitä, että teimme töitä vankien kanssa ja siinä ohessa seurasimme, jotta pysyivät ”ruodussa”. Mitään kolttosia en havainnut vankien tekevän, puhumattakaan pakoyrityksistä. Miksi olisivatkaan tämän kaltaisia ajatuksia hautoneet. Työnteko ei ollut mitenkään ”tappavaa”, eikä ruoassa ajankohtaan nähden ollut moitittavaa. Se näkyi siinäkin, että miehet viikko viikolta voimistuivat.
Lämpimänä kesäkuisena sunnuntaina kaksi vankia, Ivan ja Sergei, pyysivät päästä ruokailun jälkeen uimaan noin puolen kilometrin päässä olevaan Vanajaveteen, tarkemmin sanottuna Lepaanvirtaan. Otin ongen. Ajattelin, että voisin samalla reissulla koettaa, olisiko kala syönnillään. Inkeriläinen Seissosen Toivo lyöttäytyi mukaan matkan varrelta. Ei aikaakaan, kun olimme virran rannalla Mattilan laiturilla. Ivan riisui vähäiset vaatteensa ja sukelsi oitis veteen, missä näytti hyvin viihtyvän. Sergei ei mennyt uimaan, liotteli vain hetken varpaitaan nousten sitten nojailemaan laiturin kaiteeseen takavasemmalle siitä, missä kokeilin kalaonneani. Hän näytti syventyneen ihailemaan ylävirtaan avautuvaa kesäistä maisemaa. - Kaunista, kuului sanovan selvällä suomen kielellä. Sergei oli vuori-insinööri, tumma, mustasilmäinen, pitkä ja laiha totisen oloinen kyömynenäinen mies.
Laitoin uuden madon onkeeni. Ensimmäisen veivät salakat kiinni jäämättä. Melkein heti nappasi. Ensin pieni nykäisy, sitten koho katosi. Nostin vapaa, joka taipui katkeamispisteeseen asti. Kala tuli pintaan, nousi vielä puolisen metriä, kunnes irtosi koukusta ja ui matkoihinsa. Ehdin näkemään, että se oli iso lahna. Siinä samassa Sergei harppasi eteeni, tarttui hartioihini, kumartui ja painoi korvansa rintaani vasten. Sydän jyskyttäen tartuin hädissäni miehen kraiveleihin, kun luulin, että minut heitetään laiturilta virran vietäväksi. Niin ei käynyt. Sergei oikaisi pitkän vartensa ja kertoi paikalle juosseen Toivon tulkitsemana, että hän halusi kuulla, miten sydämeni pompotti ison kalan päästyä karkuun. Katsoen minua hän kertoi vielä, että hänellä on tai ainakin oli minun ikäiseni poika. Pyysin Seissosen Toivon tulkkaamaan, ettei minuun silti tartuta. Minä ”jummarta, mina hyva jummarta”, sanoi Sergei ja pyyhki kämmenselällään kyynelen silmänurkastaan.
Tyrvännön Joulu 2007
Tyrvännön Joululehdet