Arvo Aronen
Hannes Aronen, Suotaalan pelimanni
Maaseudun työväenyhdistyksissä harjoiteltiin näytelmiä ja niitä esitettiin ohjelmallisissa iltamissa, joissa lopuksi oli tunti tanssia. Ohjelmallisen iltaman tuotosta ei tarvinnut maksaa huviveroa, joka olisi tanssien pääsylipputuloista ollut noin 25 prosenttia. Lopuksi tunti tanssia varmisti yleisömenestyksen. Soittimista ja soittajista oli kova pula. Näin alkoi Hanneksenkin soittajan ura: Hämeenlinnan työväenyhdistyksen näytelmäryhmällä ei ollut soittajaa. ”Hanski” oli vähän soitellut kaksirivistä haitaria ja niinpä hän hankki viisirivisen haitarin tienatakseen soittajan palkkioita. Kun hän oli alkuviikosta ostanut haitarin, ensiesiintyminen oli jo sunnuntaina Hauholla työväen yhdistyksen näytelmäryhmän teatteriesityksen jälkeen. Hän oli ennättänyt opetella vain kaksi kappaletta, joita soitteli vuorotellen tunnin ajan tanssijoille.
Hannes kulki soittamassa 1920-luvun lopulta muun muassa Suotaalan, Merven, Parolan, Ohtisten, Tarttilan ja Tuittulan työväentaloilla sekä Alvettulan ja Hauhon seurataloilla. Soitti hän joinakin vuosina Aitoon kolmipäiväisillä kirkastusjuhlillakin. Soittimena hänellä oli haitari, vasemmalle jalalle oli poljin, joka löi suurta rumpua, ja oikealla jalalla poljin soitti messinkilautasia. Kesäaikaan soittaja kulki polkupyörällä; haitari oli selässä, rumpu ja lautaset perätarakalla. Usein hän nousi Parolan asemalta junaan, joka helpotti soittajan matkaa. Talvella Hannes kulki hevosella, joskus jääteitä kulkien. 1930-luvun loppuvuosina hän soitti yhdessä veljensä Väinön kanssa, ja silloin hänellä oli auto kulkuvälineenä.
Nuotteja ”Hanski” ei osannut lukea, vaan hän soitteli korvakuulolta opeteltuaan repertuaarinsa levyltä kuuntelemalla. Ei soitto aina ihan oikein mennyt, mutta tahtia olen kyllä kuullut kovasti kehuttavan. Uskonkin, että nykyisissä orkestereissa bassokitaraa soittaessaan hän olisi ollut hyvä. Väinö oli haitarin soittajana veljeään lahjakkaampi. Hän soitti melodiat puhtaasti, mutta ei kuitenkaan malttanut pitkään soitella, vaan karkasi tanssittamaan ihania neitoja. Hannes sanoikin Väinön soittaneen vain vähän alussa ja tulleen taas paikalle, kun tiliä maksettiin. Sotavuodet keskeyttivät soitot ja tanssit, kun Suomea puolustettiin ja sodittiin. Soittajat olivat rintamalla ja maassa tanssikielto. Kun sota loppui, tanssikieltokin kumottiin vähitellen ja lopullisesti 1948. Silloin oli nuorilla patoutunut tarve tanssia. Uusia tanssilavoja rakennettiin ja tansseja saattoi olla seitsemänä päivänä viikosta ja sunnuntaina vielä päivätanssit. Taas kulki Hannes soittamassa. Muistan itse, kuinka Lentämäen vanhan torpan tuvassa kävi soittajaoppilaat harjoittelemassa. Siellä kävi ainakin Sulevi Niemi, Kauko Karonen, Paavo Helanterä ja Lasse Fagerlund. Heistä tuli hyviä soittajia.
Sodan jälkeistä jälleenrakentamisen aikaa kuvaa Hanneksen polkupyörä- ja radiokauppa. Silloin nuorilla naisilla ja miehillä oli haaveena ja tarpeena ostaa polkupyörä ja radio. Hämeenlinnassa oli Raatihuoneen kadulla Heikki Salmisella kolme liikettä: Soitinaitta, Radioaitta ja Pyöräaitta. Hannes tunsi nuoret ja nuoret tunsivat Hanneksen. Hän myi soittomatkoillaan Salmisen pyöriä ja radioita, ja kauppa kävi.
Arosen veljesten soittaminen liittyy oleellisesti maaseudun työväenyhdistysten 1920- ja 1930-lukujen työväenkulttuuriin. Hannes kuului Suotaalan Työväenyhdistyksen kisälliryhmään ja säesti haitarilla ryhmää, johon kuuluivat ainakin Matti ja Jaakko Keskinen ja August Fagerlund. Kisällilaulu oli jokin tuttu sävelmä, jossa vähän sanoja vitsikkäästi muutellen arvioitiin päivän politiikkaa ja tapahtumia. Väinö Aronen kävi soittamassa myös Valkeakosken työväenopiston orkesterissa.
Hanneksen terveys ei oikein kestänyt 1940-luvun lopun kovaa tanssibuumia, vaan hän alkoi sairastella ja jakoi soittokeikat Kauko Karoselle ja Sulevi Niemelle. Soittotilauksia, jotka nuoremmat miehet ”paikkasivat”, oli yli 140. Sitten Hannes myi haitarin pois ja soitot loppuivat. Muistan kuitenkin Suotaalan palokunnan iltamat Suotaalan työväentalolla, ehkä 1957. Siellä soitti vuorotellen useakin soittaja: ainakin Kaius Tihtonen ja Kauko Karonen, saattoi olla muitakin. Jossain vaiheessa iltaa Kauko antoi haitarinsa Hannekselle ja sanoi: ”Soitas sinäkin.” Hannes ei ollut soittanut melkein vuosikymmeneen, mutta otti haitarin ja alkoi soittaa jotain haikeaa valssia. Minä olin tuolloin 14-vuotias. Ja kun kuulosti korvaani siltä, että nyt soitto menee kyllä pahasti pieleen, lähdin kotiin enkä jäänyt kuuntelemaan, paraniko soitto kappaleen loppua kohden. Kotimatkalla vielä harmittelin, että isä meni soittamaan ja soitti vielä väärin. Murrosikäinen on niin kovin kriittinen. Nyt kun ikää on tullut 50 vuotta lisää, arvostan Hanneksen soittoa kovin paljon enemmän. Suhtautumiseni veljesten soittotaitoon on nyt jo samanlainen kuin vaarini Vihtori Arosen. Vihtorilla ei juuri ollut kehumisen aiheita. Ei ollut varallisuutta, no velkaa oli. Hän oli kuitenkin joskus ollut Hauholla iltamissa poikiensa mukana, kun nämä soittivat. Vihtori röyhisti Hauhon seuratalon ovella rintaansa ja kehui Hauhon isännille: ”Minun pojat soittaa”.
Nämä muistelut kirjoitti Hanneksen poika Arvo Aronen isänsä syntymän 100-vuotispäivän muistoksi. Vihtori Johannes Aronen 23.12.1907–18.02.1965.
Tyrvännön Joulu 2007
Tyrvännön Joululehdet