Uuno Taavitsainen
Möljän ranta ja laituri
Sinä lapsuustoveri, siellä jossakin turuilla maailman,
tiedän sinunkin aikaa lapsuuden kaipauksella mustelevan.
Tuo aika lapsuuden kultamailla oli huolia ja murheita vailla.
Se jäänyt on vuos’kymmenten taa
eikä koskaan sitä takaisin saa.
Mutta kuitenkin tuon kaiken vielä silmissäsi elävänä näät,
me pojat rasavillit pulipäät.
Nää polvenkorkuiset ja polvihousuiset, usein kotitekoinen puku,
mutta niinhän oli alullaan kolmekymmenluku.
Ja tyttäret tirskuvat nauravat nuo söpöläiset,
nää palmikoidut lettipäiset.
Ei silloin farkkuja edes unelmissa,
tytötkin paljain jaloin ja pikku hamosissa.
Oli meillä usein tuo kehotus niin toistuvainen,
se oli niin tuttu ja ominainen.
Mennään Möljän laiturille.
Mistä moinen nimi sille,
jää vastaus vaille kysyjille.
Laiturin sijaintipaikkahan oli Suontaan Rääkinlahti,
oli siellä maihin kuljetus, siellä rahti.
Silloin 20-luvulla pienoisrautatie johti kartanolle, tuonne,
kun siellä laajamittaiset rakennustyöt sen ajan luonne.
Oli laiturin kylkeen taas hinaaja tuonut proomujansa,
sillä rakennusmateriaaleja mukanansa.
Ja vaunu odottamassa laiturilla siellä,
ja purkumihet urakassaan intomiellä.
Tässä tärkeässä tehtävässä oli hevonen rillivaunua vetämässä,
ja vaunu lastattuna oli sillä, tiilillä ja sementillä.
Rakennukset valmistui, laituri siltä osin viraton jäänne,
ainahan ajassa on uusi vaihe, uusi kääne.
Tuo rata purettiin, laituri säilyi jonkin vuoden
meille kesän monet ilot ja riemut tuoden.
Taas tänäänkin taivaan sinessä poutapilvet soutaa,
miten ihana päivä näin täällä olla joutaa.
Veen pinta tyyni, aalto nukkuu,
ja Lepaan Vahopäässä käki kukkuu.
Tuossa hinaaja Vellamon vetämänä soljuu tukkilautta,
silloin puita uitettiin, se sitä oli aikakautta.
Ja sinullakin oli koukussasi lihava liero,
näin kalaa narrattiin, tuo teko kiero.
Mutta ainahan sen huomasimme tästä,
miten oli onkiminen mielekästä.
Oli mieli hyvä, vaikka salakan saisi,
sen sitten kissalle ojentaisi.
Oli joukossamme aina myöskin Kaisu,
tuo tyttö laulava ja viisas,
eivät hältä laulut loppuneet, niitä piisas.
Jos minulta unohtuiskin kaikki muu,
ei Kaisun laulu ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”.
Tuossa äiti alle pyykkipadan saa sytykkeeksi tuohen,
ja meitä naurattaa tuo ääni, tuo mäkätys taivaanvuohen.
Emme unohtaa voi myöskään heitä,
äitejä perheen emäntiä, pyykkäreitä.
Aina pyykkiä riittää lakkaamatta,
taas vesi kiehuu ja musta on pata.
Näin taas kaiken kertasimme, se niin paljon antaa
nähdä laituri ja Möljän rantaa,
jonne riensimme niin silloin innoin,
pienin jaloin polkua pitkin, riemurinnoin.
Nuo muistot mieleiset, ne mieltä ylentää ja lämmittää
eikä aikakaan voi niitä himmentää.
Tyrvännön Joulu 2007
Tyrvännön Joululehdet