Matti Turunen
Muistoja Suontaan kylästä ja kartanosta
Minkälainen lienee tyypillinen hämäläinen sukunimi? Ehkä se on Aaltonen, Eerola tai Laurila, tuskin kuitenkaan Turunen. Miten Tyrvännössä melko harvinainen Turusen nimi on tänne tullut. Minäpä tässä kerron ja muistelen.
Äitini Liisa Toukonen syntyi vuonna 1909 Tyrvännön Mälkiäisten kylässä kauppias-maanviljelijä Kalle Toukosen ja hänen vaimonsa meijerikkö Amanda Lusinan (os. Eerola) kolmantena lapsena. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi Hämeenlinnan seminaarista ja sai ensimmäisen opettajan viran Ilmajoelta. Hän ei siellä oikein viihtynyt ja muuttikin sitten opettajaksi Nokialle. Siellä hän tapasi isäni hämeenkyröläisen maanviljelysteknikon Eino Turusen. Eino toimi tuohon aikaan Nokialla Alestaron kartanon tilanhoitajana. Lempi leiskahti ja he menivät naimisiin.
Talvisodan jälkeen Suontaan kartanossa tarvittiin työnjohtajaa edellisen jäädessä eläkkeelle ja tilanhoitajan Sven Erik Rosenlewin muuttaessa Poriin Rosenlew-firman toimitusjohtajaksi. Isäni haki tätä paikkaa ja suosittelijana virkaan oli appiukko, Kalle Toukonen, sillä hän tunsi hyvin Rosenlewin. Suositus kuului: "Tottahan se kunnollinen mies on, annoinhan ainoan tyttärenikin hänelle vaimoksi." Ja niin Eino sai hyvän työpaikan ja vanhemmistani tuli tyrväntöläisiä. Tyrväntöläisinä he pysyivät koko elämänsä, vaikka Tyrvännön kunta lakkasikin olemasta. Minä synnyin päivänä, jolloin Marski täytti 75 vuotta, Suomen armeija joi leikattua konjakkia ja Hitler kävi yllätysvierailulla onnittelemassa Marskia Immolassa. Oli yleinen liputuspäivä ja sellaisena se on myös pysynyt. Olen siis paljasjalkainen tyrväntöläinen.
Yhteiskunnan kehitys heijastui kylän elämään
Lapsuus Suontakana oli rauhallista ja suojattua. Kylä eli omaa elämäänsä. Sodan jälkeen oli maassa pula lähes kaikesta. Sitä ei lapsena oikeastaan havainnut, kun ei muusta mitään tiennyt. Elämä pyöri maatalouden ympärillä. Kartanossa oli iso navetta, jossa oli toistasataa lypsävää, sikala, kanala, lampaita, mylly ja yli viidenkymmenen hevosen talli. Kartanossa harjoitettiin myös kalastusta ja mehiläistenhoitoa. Ympärivuotinen kauppapuutarhakin työllisti monta ihmistä.
Puutarhan yhteydessä oli todella upea geometrinen puisto Versaillesin tyyliin. Se valitettavasti 1950-luvulla metsitettiin, koska sen ylläpito tuli ylivoimaisen kalliiksi. Siihen aikaan ei ollut mahdollisuuksia saada minkäänlaisia verohelpotuksia tai muitakaan helpotuksia. Tämä kuvastaa hyvin sotien jälkeistä, nopeaa yhteiskunnan muutosta. Sekä teollisuus että maatalous koneellistuivat vauhdilla. Suontakanakin kartanon väkimäärä väheni sitä mukaan kuin traktorit tehokkaine työvälineineen lisääntyivät. Niin vähenivät myös hevoset ja niiden rehun tarve. Peltoa vapautui viljan, rypsin ja sokerijuurikkaan viljelylle. Puutarhanhoito säilyi Suontakana aina 1960-luvulle asti ja työllisti varsinkin kesäisin lukuisia koululaisia. Omenat olivat syksyisin niin haluttuja, että kartanon omenatarhassa oli oma kiertävä vartija. Vartija tarvittiin myös Lepaan Hinnonmäessä ja hänellä oli apunaan kaksi koulutettua koiraakin.
Valkuaisrehusta oli puutetta. Sopivaa rehunjatketta saatiin Vanajavedestä keväisin kuoreesta ja sulkavasta. Kaloja kuivattiin kanojen ja sikojen ruoaksi. Vanajavesi tarjosi vaihtelua myös ihmisten ruokapöytään, varsinkin keväisin riitti haukea ja kuhaa myyntiin asti. Kun kylän taloja lämmitettiin puilla, tarvittiin paljon polttopuita. Niinpä talvella Suontakana nähtiin Vanajaveden yli Heinusta kartanoon vaeltavia pitkiä hevoskolonnia kuljettamassa polttopuita. Myöhemmin traktorit suurine rekineen korvasivat hevoset ja silloin jouduttiin talviteitä vahvistamaan lisäjäädyttämisellä.
Ihmiset sen tekivät
Käsityövaltainen maatalous vaati tietenkin paljon ihmistyövoimaa. Työväki oli vakiintunutta, poistuma oli ns. luonnollista poistumaa. Tilapäistyövoimaa varsinkin heinän- ja elonkorjuun aikaan toki tarvittiin, mutta ”pätkätyöläisiä" sanan nykyisessä merkityksessä ei ollut. Isäni muisteli, että hänen alkuaikoinaan kartanon palkkalistoilla oli kolmisenkymmentä henkeä. Väki asui tyypillisesti työnantajan tarjoamissa asunnoissa. Vasta 1950-luvulla rakennettiin omiakin taloja. Asunnoissa oli sähköt, puulämmitys ja kellari, joissain myös vesijohdot. Halukkaille oli järjestetty oma kasvimaa ja tilat, joissa voitiin pitää omaa sikaa, lampaita ja kanoja. Näin saatiin tervetullutta leivänjatketta. Kalastaa myös sai, mutta muistaakseni kalastettiin vähänlaisesti.
Osa palkasta maksettiin elintarvikkeina. Tiettynä viikonpäivänä jaettiin muun muassa jauhoja, täysmaitoa sai omiin astioihin päivittäin ja perunaa sai kasvattaa omiin tarpeisiinsa kartanon pelloilla. Lämmitys ja sähkö kuuluivat luontoisetuihin ja toimihenkilöillä oli puhelin talon puolesta. Kun asunnoissa ei ollut omia saunoja, suihkuista puhumattakaan, saunottiin kerran viikossa kartanon isoissa yhteissaunoissa. Niissä oli kaikki suurta, lauteet, kiukaat ja muuripadat kuumine vesineen. Saunojen lämmitys alkoi perjantaina ja saunomaan pääsi lauantaina puolilta päivin. Joillekin toimihenkilöille oli suotu perhesauna, muu väki saunoi yhdessä sulassa sovussa. Työt alkoivat ja loppuivat vellikellon soitolla. Soitannassa oli tietty rytmi, josta tiesi, kuka kelloa kulloinkin soittaa.
Työväki oli ammattitaitoista. Suurin yksittäinen työpiste oli iso navetta, joka oli karjakko Fanny Aaltosen komennossa. Puutarhurina toimi Adi Haikonen, tallimestarina Karl Hinkkanen, konemestarina Kalevi Syväterä, puuseppänä Oskari Taavitsainen, seppänä Lauri Aaltonen, metsänvartijana Axel Torp ja metsätyönjohtajana Jaakko Lähteenkorva. Pihamiehenä, nykyään kai sanottaisiin talonmiehenä, oli Pertti Tuisku, kaikkien kylän lasten ystävä. Konttorin hoiti Artturi Palmi ja työnjohtajana, myöhemmin tilanhoitajana isäni Eino Turunen.
Vapaa-aikanaan toimihenkilöt kävivät harvakseen kylässä keskenään, seuraelämä ei ollut mitenkään vilkasta. Vuoden ehdoton kohokohta oli joulun aika. Ensimmäisenä adventtina sytytettiin kartanon puistoon, suureen pihtakuuseen asennetut sähkölamput, jotka paloivat uuteen vuoteen saakka. Ne näkyivät kauas aina Lepaalle ja Parolaan asti. Kartanon joulujuhla vietettiin tilavassa puusepän verstaassa ja siihen osallistuivat kaikki kynnelle kykenevät. Tarjolla oli joulupuuroa, kahvia, pullia ja joulutorttuja, lapsille karkkia sekä laulavan ja tanssivan joulupukin vierailu. Sven Erik Rosenlew piti puheen ja jouluista ohjelmaa esittivät kylän lapset. Joulupaketeissa jaettiin ainakin vehnäjauhoja, kahvia ja sokeria.
Siirtolaiset toivat uutta eloa
Kun jatkosota päättyi, Suomi menetti 12 prosenttia maan pinta-alasta ja siirtolaisia oli myös noin 12 prosenttia väestöstä, 470 000 henkeä. Alkoi siirtoväen asuttaminen, muun muassa 1946 annetun maanhankintalain perusteella. Näin pystyttiin hoitamaan mittava siirtolaiskysymys ilman pakolaisleirejä. Tämä oli ja on vieläkin aivan poikkeuksellinen suoritus koko maailmassa. Suontaakse muutti siirtolaisina 17 perhettä. Minulle on jäänyt mieleen isot muuttokuormat: ihmisiä, vanhoja ja nuoria, huonekaluja, koneita, kulkuvälineitä, eläimiä ja niiden rehuja. Kaikille löytyi tilapäiskoti, ja jälleenrakennus alkoi. Se tapahtui vaihtelevalla tarmolla ja nopeudella, kuten olettaa saattoi. Erikoisina ovat jääneet mieleeni muuttajien nimet, jotka hämäläispojan korvaan kuulostivat varsin oudoilta, kuten Juho Kiuru, Alex Väisänen, Viktor Tiinus, Reinhold Hyyrynen, Antton Vättö jne. Oudolta kuulosti myös varsinkin vanhempien ihmisten puhuma karjalan murre. Sitä nuori poika oppi kuitenkin nopeasti ymmärtämään. Muistan jossain tilanteessa olleeni noin 4-vuotiaana isälleni tulkkina karjalan "pajatusta" selvitettäessä. Vilkkaat karjalaiset toivat aivan uutta eloa hämäläiseen kylään. Rakennettiin taloja, teitä ja siltoja ripeästi. Kunnalliselämäkin muuttui Tyrvännössä täysin. Sosiaalidemokraattinen kunta muuttui kerralla maalaisliittolaiseksi.
Suontakana oli kauan elätelty toiveita sillan rakentamisesta Lepaanvirran yli. Silta olisi oleellisesti helpottanut yhteyksiä kuntakeskustaan, Suotaalaan. Hanketta edistivät lähinnä siirtolaiset siinä määrin, että kun Hämeenlinnan vanha rautainen maantiesilta purettiin, siitä tehtiin ostotarjous. Silta oli siis tiedossa, mutta siltä puuttui paikka. Siltahankkeen vetäjät olisivat halunneet sen virran vanhan ylityspaikan kohdalle lauttarantaan, jolloin liikenne olisi kulkenut Suontaan kartanon ja Lepaan puutarhaopiston pihojen läpi. Rosenlew ei tätä suunnitelmaa hyväksynyt, vaan tarjosi vaihtoehdoksi virran eteläpäätä, ns. Hinnonmäen kärkeä, jolloin liikenne ei olisi häirinnyt kartanoa eikä puutarhaopistoa. Asiaa käsiteltiin Tyrvännön kunnan elimissäkin pitkästi ja hartaasti. Syntyi ns. siltapuolue yli puoluerajojen. Sopua ei syntynyt ja hanke raukesi.
Sota kosketti henkilökohtaisesti
Kotimme oli kauniilla paikalla Pohjantuvalla, uudessa paritalossa, jonka toisessa päässä asui puutarhuri Haikosen perhe. Pohjantuvalta on jäänyt mieleeni puutarhan laajennus metsään, kuumat kesäpäivät mehiläisineen, uinti- ja kalaretket Mattilan laiturille ja Hinnonmäkeen, laivamatkat Hämeenlinnaan ja talviset rekiretket Vanajanselän yli "peräpitäjälle" Mälkiäisiin mummolaan. Hämärästi muistan myös erään kesäisen päivän, kun vaarini Kalle Toukonen tuli yllättäen Pohjantuvalle. Hän oli yksin soutanut Vanajanselän yli ja hänellä oli vakavaa asiaa. Enoni Osmo Toukonen oli haavoittuneena kadonnut Kannaksen suurtaisteluissa eikä sieltä koskaan palannut. Sankariristi Tyrvännön hautausmaalla on muistona hänestä.
Opintielle ensin Lepaalle
Koulunkäyntini aloitin Pohjantuvalta Lepaan kansakoulussa Aino Mattilan oppilaana. Koulutie oli monipuolinen: ensin kävellen Hinnonmäen rantaan, sitten veneellä yli virran Lepaan rantaan ja taas jalkaisin lähes kaksi kilometriä koululle. Talvella koulumatkat taittuivat hiihtäen tai potkukelkalla ja virran yli pääsi kapulasiltaa pitkin. Merven koulu olisi ollut noin neljän kilometrin päässä tien varrella, mutta välissä oli kuntien raja ja se oli ylittämätön este. Koulumatka tuntui varsinkin ensiluokkalaisesta pitkältä. Usein poikkesinkin matkan varrella luokkatoverini Erkki Ulamon kotiin, missä Erkin äiti tarjosi maitoa ja pullaa. Luettiin Rymy Eetu -sarjakuvaa ja sitten olikin mukava jatkaa matkaa Ahoniemen kaupalle. Sieltä, jos rahaa sattui olemaan, voi ostaa esimerkiksi yhden lakritsipatukan.
Lepaan kansakoulussa olin aluksi Aino Mattilan oppilaana vanhassa puukoulussa, sitten valmistui komea, uusi kivikoulu. Taitavina opettajina olivat Lahja Ryymin ja Uuno Räty. Erityisesti muistan Rädyn Uunon varoituksen, jonka mukaan meitä uhkaa keltainen vaara: Kiinalaiset ja japanilaiset elävät halvalla riisillä, tekevät kovasti töitä ja lisääntyvät tehokkaasti. Eurooppalaiset eivät siinä kisassa tule pärjäämään. Kuinkas on käymässä! Opettaja taisi olla oikeassa.
”Jääeste Lepaan salmessa”
Kansakoulusta oli mahdollisuus pyrkiä oppikouluun. Niinpä minäkin sinne neljänneltä luokalta pyrin. Hämeenlinnan lyseon kunnianarvoisa rehtori Antti Valve, kesätyrväntöläinen hänkin, vastasi äitini tiedusteluun pääsykokeeni tuloksesta: "Kovin oli pojalla kevyet tiedot." Seuraavalla yrityksellä vuoden päästä onnistuin pääsemään lyseolaiseksi. Niin alkoi 9-vuotinen uurastus Hämeenlinnan lyseossa.
Kaupunkiin kuljimme Vekan linja-autolla. Se lähti aamulla kello 7 Lepaalta ja kotiin tultiin 4–6:n aikoihin iltapäivällä. Lyseossa oli ankara kuri, aamumyöhästymisiä vahdittiin tarkoin. Ovet suljettiin kello 8.00 ja myöhästyneet pääsivät sisään ns. maalaisten ovesta. Tarkastus oli ankara, varsinkin "Lohi", lehtori Lyyli Lehtonen oli tarkkaakin tarkempi. Hän lajitteli kaupunkilaiset matkamiehistä. Myöhästyneet kaupunkilaispojat joutuivat nuhteluun. Meidän matkapoikien myöhästymisen selvitykseksi riitti linja-auton myöhästyminen. Kerran sattui niin, että Lepaan salmi oli yöllä jäätynyt eikä kapulasiltaa ollut vielä tehty. Veneellä kuitenkin pääsimme vaivoin Lepaan rantaan, mutta linja-auto oli jo mennyt ja seuraava lähti vasta tunnin kuluttua. Näin pahan myöhästymisen syystä vaadittiin kotoa kirjallinen selvitys. Isäni kirjoitti: "Jääeste Lepaan salmessa”. "Lohi" luki sen ääneen koko luokalle. Sitä seurasi iloinen naurunräkätys. Minua ei naurattanut.
Mainitsemani kapulasilta rakennettiin loka-marraskuun vaihteessa, ilmoista riippuen. Rakennuttajina olivat Tyrvännön kunta, Suontaan kartano sekä Lepaan koulutila. Aatto Sykäri ja Eino Turunen hoitivat käytännön järjestelyt. Kun Tyrvännön kunta loppui, hommaa hoiti hetken Hattulan kunta. Kun sillanrakennusrahat kuulemma loppuivat, keksittiin rakennuttaa silta pioneereilla harjoitustyönä. Sekin homma loppui eikä siltaa ole enää aikoihin rakennettu muka tarpeettomana.
Salmenrannasta uusi koti
Vuonna 1950 muutimme Lepaanvirran rannalle valmistuneeseen omakotitaloomme, Salmenrantaan. Tontin oli isäni saanut ostaa Suontaan kartanon maista. Salmenranta oli hieno, joskin joskus myös paljon työtä vaativa asuinpaikka. Isäni innostui nimittäin puutarhan hoidosta ja meille istutettiin 200 omenapuuta, joiden välissä kasvatettiin sokerijuurikasta, myöhemmin kurkkua ja sipulia. Kesäaikana ei ollut vapaa-ajan ongelmia, aamuisin kontattiin kartanon juurikaspelloilla ja illalla kotipuutarhassa. Syksyisin koulun jälkeen odottivat omenoiden poiminta ja jurtin nosto, työajoista ei kukaan puhunut mitään.
Salmenrannan rajanaapurina on Lepaan Hinnonmäki, jossa oli iso omenapuutarha. Sitä hoidettiin ahkerasti Lepaalta käsin, virran toiselta puolen. Koneet ja muut hoitovälineet tuotiin työmaalle virran yli leveällä veneellä, jota kutsuttiin lotjaksi. Hevoset uitettiin yli. Muistan hyvin, kun Antero Pankakoski henkilökohtaisesti kävi sekoittamassa torjunta-aineita ruiskuihin, joilla sitten omenapuut ja marjapensaat ruiskutettiin. En tiedä, millaisista liuoksista oli kysymys, mutta hyviä omenasatoja saatiin myös Salmenrannassa, sillä lepaalaiset ruiskuttivat myös meidän puutarhassa.
Kun edellä kertomani siltahanke epäonnistui, merkitsi se meille pikkumiehille pientä tienestiä, sillä ihmisten piti päästä virran yli. Minäkin soutelin heitä yli ja sain mukavia taskurahoja. Lepaan kesäjuhlat olivat tässä mielessä kesän tuottoisin tapahtuma.
Virta oli hyvin kalaisa, kutsuimme sitä sumpuksi. Uistimella sai aina haukea tietyn kiven kohdalta. Kesäkuun 20. päivänä loppui kuhan rauhoitus. Silloin virta täyttyi veneistä, joista pilkittiin kuhaa, ja kalaa tuli niin paljon kuin halusi veneeseensä ottaa. Vuonna1958 Lepaanvirta ruopattiin. Työ tehtiin isolla heittokauhakaivurilla ja maamassat nostettiin Hinnonmäen ja Suontaan rantaan. Sitä ennen rannoilla kasvaneet erittäin kauniit koivut ja tervalepät kaadettiin. Isäni oli lujana eikä antanut kaataa puita meidän tontilta. Niinpä kaivurille jouduttiin tekemään ohitustie, joka sitten lopuksi kuokittiin Suontaan puolella olleen lahdenpoukaman täytteeksi. Ymmärtääkseni ruoppaus onnistui hyvin ja kevättulvat yläjuoksulla helpottuivat, mutta kalasumppu tuhoutui.
Muistoja kirkoltakin
Kirkossa ei kovin ahkerasti Suontakaa käyty. Syykin on selvä: huonot kulkuyhteydet. Ei ollut siltaa eikä omia autoja eikä julkinen liikennekään Suotaalaan toiminut. Joulukirkossakin käytiin useimmiten Hattulan kirkossa, jonne päästiin kimppakyydillä. Ensimmäiset muistoni Tyrvännön kirkosta liittyvät äitini sukulaisten ja suontakalaisten siunaustilaisuuksiin. Sitten tuli päivä, jolloin oli vaarin vuoro siirtyä ajasta ikuisuuteen 68-vuotiaana. Pidin haudalla puheen, tosin äitini kirjoittaman. Puhe keskeytyi äänen sortumiseen ja itkuun. Silloin kunnansihteeri Martti Lahtinen jatkoi ja hänellekin tuli vaikeuksia.
Kun suontakalaiset kävivät laiskasti kirkossa, niin kirkko tuli Suontaakse. Rovasti Eelis Saunio ja kanttori Martti Kostia pitivät hartaushetkiä ja pyhäkoulua kartanon ruokalassa. Seurakuntalaisia oli läsnä vaihtelevasti. Tyrvännön kirkko on minun ja sisaruksieni Sirkka-Liisan ja Pekan rippikirkko. Oma perheeni on 37 vuoden ajan ollut kesätyrväntöläisinä Ruskeenkärjessä, ja tyttäreni halusi vihkikirkokseen kodikkaan Tyrvännön kirkon.
Jouduttuamme valitettavasti luopumaan Ruskeenkärjestä meistä on nyt tullut kesä-viitasaarelaisia, kirkkaan Keiteleen rannalla. Tyrväntöä en kuitenkaan jätä. Se elää aina rakkaana muistoissani.
Tyrvännön Joulu 2006
Tyrvännön Joululehdet