Matti Tuovinen
Helsinkiläisperheen kesänviettoa Tyrvännössä
Perheemme vietti lapsuudessani ja nuoruudessani 14 kesää Tyrvännössä. Kesänvietto alkoi 1930-luvun alussa ja jatkui yli sotavuosien. Omalta osaltani sotavuodet jäivät pois, sillä olin "siellä jossakin". Pidän tätä Vanajaveden rantapitäjää toisena kotiseutunani. Hämäläinen maaseutu ihmisineen tuli tutuksi ja läheiseksi.
Kesäkoti Tokeensuussa
Ensin matkustettiin Helsingistä junalla Hämeenlinnaan. Eväitä varattiin mukaan runsaasti, sillä perheen neljä lasta alkoivat kärttää, voileipiä jo Pasilan aseman kohdalla. Matkatavaroita oli mukana kymmenkunta "kollia". Hämeenlinnassa poikkesimme tapaamaan äidin pikkuserkkuja, kolmea neitiä, jotka asuivat Hätilässä viehättävässä pikku talossa omenapuiden, marjapensaiden ja kukkien keskellä.
Sitten jatkettiin linja-autolla eli "onnikalla" Tyrväntöön. Automatka pitkin kapeaa ja mutkittelevaa soratietä Lepaan puutarhaopiston kautta kesti tunnin, vaikkei perille ollut kuin parikymmentä kilometriä. Alkuvuosina matkan saattoi tehdä myös laivalla Lahdentaan kartanon tai Tyrvännön kirkonkylän laituriin. Höyrypursien aika päättyi kuitenkin pian ja laiturit alkoivat lahota. 1930-luvun lopulla kuljimme ”seka-autolla” suoraan Helsingistä Tyrväntöön.
Kun "maalle" sitten tavalla tai toisella päästiin, siellä pysyttiin kesäkuun alusta elokuun loppuun.. Kesäkotimme Vanajaveden rannalla oli Tokeensuun tilalla samannimisen lahden pohjukassa. Perheemme vuokrasi käyttöönsä tilan entisen päärakennuksen "Vanhantalon", joka oli jykevä hirsirakennus, punamullalla maalattu, valkoisin nurkkalaudoin ja ikkunanpielin varustettu: toisessa päässä tupa, toisessa Sali ja keskellä porstua ja pieni kamari.
Tokeensuuta isännöi vanhapoika Aukusti Penttilä. Talon maataloustyöt teki isäntä apunaan renki Viljo Laurén. Kesällä talossa pidettiin kahta renkiä. Talous- ja navettatöitä varten tilalla oli kaksi naishenkilöä.
Viljo Laurén oli nuorena menettänyt onnettomuudessa toisen kätensä kyynärpään alapuolelta. Käden korvasi proteesi, jossa olevan koukun saattoi kiinnittää esimerkiksi viikatteen kädensijaan. Kaikki ty6t Viljo teki pääasiassa terveellä kädellään, jossa oli rutosti voimaa. Kyntäminen, niittäminen, ojan kaivu ynnä muut työt sujuivat.
Naapurikylätkin tulivat tutuiksi
Tyrvännönniemeltä puuttui 1930-luvun lopulle asti sähkö, vaikka oltiin Etelä-Suomen rintamailla. Tokeensuussa puimakone sai voimansa polttomoottorista. Voimaremmi kulki ladon seinän läpi "lokomopiilistä” puimakoneeseen. Naapuritalossa ehdin nähdä sellaisenkin puimakoneen, jonka voimanlähteenä oli "hevoskierto": hevonen kiersi keskuspylvään ympäri työntäen edellään puuaisaa. Näin synnytetty voima sai puimakoneen toimimaan.
Hattulan vanha kappeliseurakunta Tyrväntö itsenäistyi omaksi seurakunnaksi samana vuonna kuin me aloitimme kesänvieton Tokeensuussa. Tyrvännön kirkonkylästä puuttui mielestäni selvä keskusta, jollei sellaisena pidetty peltojen keskellä kohoavaa kirkonmäkeä. Toinen vaihtoehto oli Mattilan ja Anttilan välinen raitti, jonka varrella kyläkauppa.
J. H. Mattilan kauppa oli tyypillinen maalaiskauppa katosta roikkuvine valjaineen ja saappaineen. Välttämättömät elintarvikkeet kuuluivat myös valikoimaan, mutta jos kaupunkilaiset kesävieraat kysyivät aurinkoöljyä tai muuta turhuutta, vastasi kauppias tyynesti: "Ei oo sitäkän niin."
Lahdentaan kartanon päärakennusta komisti torni. Siitä avautui näköala Vanajanselälle ja ympäröivälle peltoalueelle. Kartanoon kuului laaja puisto, jossa oli tenniskenttä, rannassa laivalaituri ja uimakopit. Kartanossa tarjottiin täysihoitoa kesävieraille, jotka meidän perheestämme poiketen arvostivat lekottelevaa lomanviettoa. Tosin mekin käytimme hyväksemme kartanon tenniskenttää, kun isä opetti minulle verkkopallon alkeita.
Tokeensuusta katsottuna Lahdentaan kartanon takana oli ja on edelleenkin tärkeä puutarha-alan oppilaitos, joka 1930-luvulla oli nimeltään Lepaan puutarhaopisto. Se koulutti puutarhureita, mutta sillä oli tärkeä merkitys myös kasvispainotteisen ruokavalion juurruttamisessa kansan keskuuteen. Meidänkin perheessämme ruvettiin syömään tomaatteja vasta Lepaan vaikutuksesta.
Vierailuvaihto oli vilkasta
Perheemme piti yhteyttä kyläyhteisöön. Tokeensuun talon väen kanssa olimme kuin samaa perhettä. Läheisiä olivat myös Tokeensuun päärakennuksen yläkerrassa asuneet helsinkiläiset perheet. Lähinaapureita muutaman sadan metrin päässä olivat Kedot Rajalan talossa sekä Lahdentaan kansakoulun opettajaperhe Alfred ja Aino Jaakkola lapsineen. Muita tuttavia olivat muun muassa Haapasalot, Laaksoset ja Wallinit.
Sitten olivat sellaiset talot kuin Hannukkala ja Mattila ynnä Mattilan kauppiasperhe. Lauri-isännän nimipäivänä elokuun kymmenentenä pidettiin Hannukkalassa joka kesä suuret juhlat. Alkuaikojen kirkkoherra Matti Mustonen kuului myös tuttavapiiriimme. Olimme vierailuvaihdossa Lepaan puutarhaopiston johtajan Arvo Haapasen perheen kanssa, kuten myös Käkyessä kesiä viettäneen helsinkiläisen Mäen perheen kanssa. Helsinkiläisiä tuttavia meillä oli jopa venematkan päässä Anomaassa. Tyrvännössä arkeologisia kaivauksia suorittaneen professori Äyräpään perheeseen olimme myös yhteydessä.
Kaikkia kontaktejamme en aio luetella, mutta yhdestä vielä kerron. Eläkkeellä oleva opettaja Naimi Estlin asui Työväentalon lähellä harmaassa pikku talossa. Aikoinaan varmasti sievä paikka oli villiintynyt ja ränsistynyt. Ikkunoissa näkyi verhojen sijasta vieri vieressä koivupölkkyjä.
Neiti Estlin käveli usein yksikseen maantietä pitkin. Nilkkoihin saakka ulottuneessa puvussa, lierihattu päässä ja joskus päivänvarjokin suojanaan hän oli kiinnostava ilmestys. Vanhempani tekivät neidin kanssa tuttavuutta hänen kulkiessaan kesäkotimme sivuitse. Ennen maantien oikaisua tie kulki aivan Vanhantalon takaseinää hipoen. Molemminpuolinen seurustelu jatkui vuosikausia. Vierailuaika opettaja Estlinin luona oli aina kello seitsemältä aamulla. Tarjoilu tapahtui lasikuistilla. Talon varsinainen ovi ei meille auennut.
Tyrvännönniemen kärjessä Suotaalassa oli muutamia huvila-asukkaita, jotka muodostivat oman ryhmänsä. Meidän perheellämme ei ollut yhteyksiä näihin huviloihin. Poikia kiinnostivat kuitenkin huvilanomistajien autot. Helsinkiläisen K.F. Puromiehen huvilalle kuljettiin muhkealla harmaalla Packardilla. Kerran perheen pojat pyöräyttivät auton katolleen Tokeensuun ja Rajalan välillä. Myöhemmin veljekset liikkuivat pikku lentokoneella ja käyttivät pellonsarkaa kiitoratana.
Kesänvietto ei ollut pelkkää huvia
Äiti työllisti lapsia tiiviisti sitä mukaa kuin ikää karttui. Isä muokkasi Vanhantalon pihalle pienen kasvimaan, josta saatiin vihanneksia ja juureksia. Mutta mikään ei kasvanut kastelematta. Minun tehtävänäni oli kantaa kasteluvesi ämpäreillä järvestä, jonne oli matkaa muutama kymmenen metriä.
Kastelua tarvitsivat myös kukkaistutukset. Äiti loihti pihamaalle hienon kivikkopuutarhan. Taloutemme pitäminen hellapuissa oli minun harteillani. Vuokrasopimukseen kuului, että saimme ottaa polttopuut Tokeensuun liiteristä. Ruokavesi noudettiin Tokeensuun vanhanaikaisesta vinttikaivosta.
Lyseon alaluokkalaisten oli minun aikanani kerättävä sekä kasveja että hyönteisiä. Se oli mieluisaa puuhaa samoin kuin päivittäinen postin hakeminen. Onnikan tullessa Hameenlinnasta kuljettaja heitti postisalkun Rajalan maitolaiturille. Iso lapsijoukko odotti innolla postia ja vaihtoi kuulumisia.
Urheilu oli 1930-luvulla korkeassa kurssissa Suomessa ja tietysti myös Tokeensuussa. Se johtui varsinkin siitä, että yleisurheilijamme menestyivät hyvin Los Angelesin 1932 ja Berliinin 1936 olympialaisissa. Saivathan suomalaiset Berliinissä muun muassa kolmoisvoiton 10 000 metrin juoksussa. Niinpä me lapsetkin juoksimme. Mittasimme parikymmenmetrisellä pyykkinarulla 1 500 metrin lenkin, joka kulki osittain maantietä, osittain polkuja pitkin. Hyppyjä ja heittoja varten keksimme tarvittavat välineet. Palloa potkittiin ja lyötiin. Nuolenheitto oli kuitenkin eniten harrastettu laji.
Hieman vartuttuani sain 1930-luvun lopulla jakaa isän ampumaharrastuksen. Tokeensuussa ammuttiin pienoiskiväärillä. Harakatkin olivat joskus maalitauluina. Pistooliakin käytimme, sillä isän Parabellum-pistoolissa oli sisäpiippu, johon pienoiskiväärin patruunat sopivat.
Järvi veti puoleensa
Soutaminen ja melonta olivat sekä urheilua että tapa liikkua. Kalastimme innokkaasti. Mato-ongella hankittiin syöttikalaa hauenkoukkuihin. Pitkälläsiimalla kalastettiin jonkin verran, mutta tärkein kalastusvälineemme oli vetouistin. Heittovapoja ei ollut, ei myöskään verkkoja eikä katiskoja.
Vanajanselkä oli 1930-luvulla kuuluisa kuhastaan, jota kesällä pyydettiin öiseen aikaan keskellä järveä. Parhaat kuhapaikat olivat lähellä Pyterin saarta. Neljän pitäjän - Tyrvännön, Hattulan, Kalvolan ja Sääksmäen - rajat yhtyivät Pyterissä. Tokeensuun rannasta oli Pyteriin kuuden kilometrin matka. Sinne soudettiin ennen puolta yötä ja sitten selällä kierreltiin tunti tai pari.
Kuhaa pyydettiin hopeanväriseksi maalatuilla puu-uistimilla. Järvenselän pintavedessä liikkui öisin kuoreparvia. Niistä kuha otti ravintoaan. Veneen kummallakin puolella pidettiin keppejä, joiden nenään uistimensiimat kiinnitettiin. Muut uistimet jäivät pintaan kellumaan.
Tokeensuunlahden pikku karien liepeiltä sai päiväsaikaan haukia ja ahvenia. Opimme tietämään millä kohdalla kala tärppää. Tässä pyynnissä käytettiin metalliuistimia. Vanajaveden rannoilla harjoitettiin myös ammattikalastusta. Aamun linja-auto vei kalat Hämeenlinnaan myytäväksi.
Veneilyä harrastettiin koko perheen voimin myös rantaretkeilyn merkeissä. Suosittuun kohteeseen Isoonhiekkaan kertyi soutumatkaa Vanajaniemen ympäri edestakaisin kahdeksan kilometriä. Pitkän matkan vaivat palkittiin perillä, missä oli pitkälti hiekkarantaa. Saimme oleilla Isollahiekalla yksiksemme.
Lyhyemmät veneretket suuntautuivat kahteen Tokeensuun lahtea vartioivaan saareen Etu- ja Taka-Horkkaan. Birger Jaarlin pojat leireilivät näissä asumattomissa saarissa. Heidän telttasaunassaan sai jonkinmoiset löylyt. Tyrvännönniemen länsikärki Puisniemi tunnettiin hyvänä mustikkapaikkana. –"Laivastoomme" kuului myös lujatekoinen kahden istuttava kanootti, jonka äidin veli oli tehnyt.
Pisimmän veneretken teimme 1930-luvun puolivälissä Vanajanselän yli Sääksmäelle. Isän kanssa kävin katsomassa isän iäkästä enoa, joka asui pienessä mökissä Raijan talon pihapiirissä Huittulan kylässä. Oltuaan vuosikymmeniä talossa renkinä Oskar-vanhapoika vietti nyt eläkepäiviä. Isän äitikin oli syntyisin Sääksmäeltä. Edestakainen matka Tokeensuusta Huittulaan oli kolmekymmentä kilometriä. Kävimme samalla matkalta katsomassa Sääksmäen keskiaikaista kivikirkkoa, joka vuoden 1929 palon jälkeen oli vastikään saatettu entiselleen.
Kirkossakin käytiin
Tyrvännön kirkossa kävimme kesän mittaan muutamana sunnuntaina koko perheen voimalla. Oikopolku metsän halki Työväentalon taitse hieman lyhensi parikilometristä kävelymatkaa. Kirkossa asetuimme yleensä urkulehterille, sillä siellä oli lapsille mielenkiintoista katseltavaa. Urkuja poljettiin jaloin ennen kuin saatiin sähkö. Urkujen polkijana oli muhkeaviiksinen kauppias Mattila.
Lepaan puutarhaopistolla pidettiin joka kesä elokuussa yleisöjuhla, johon paikkakuntalaiset ja kesävieraat joukolla osallistuivat. Päätilaisuus oli opiston juhlasalissa puheineen ja musiikkiohjelmineen. Lapset leikkivät mieluiten silla aikaa puistossa.
Ulkoilmatilaisuuksien kohokohta oli urheilukilpailu. Varsinaisen urheilukentän puuttuessa I.epaalta kisailtiin puurivistöjen reunustamalla nurmikkoalueella. Muille kenttälajeille siinä riitti tilaa, mutta hyvä heittäjä paiskasi keihään puiden oksille. Juoksuradat kiertelivät puiston käytävillä. Voitin kesäjuhlien nuolenheittokilpailuissa muutaman hopealusikan. Puiset nuolet olivat omatekoisia ja tauluina käytettiin samoja tauluja kuin ampumaradoilla. Pienoiskiväärilläkin kesäjuhlissa ammuttiin.
Talon työt kiinnostivat
Seurasimme Tokeensuun talon maataloustöitä läheltä ja osallistuimmekin niihin jonkin verran, varsinkin heinäpellolla. Selostin kirjeessä isälle elonkorjuutöitä 13.8.1936 seuraavaan tapaan:
"Penttilässä on leikattu melkein kaikki vilja. Kaura, ohra ja ruis on jo seipäissä, vehnä enää on pystyssä. Koko vainio onkin täynnä viljaseipäitä. Lehmät ovat apilamaalla, vain mullikat ja Muru ja Aluna ovat täällä huonommalla laitumella. Tätä kirjoittaessani kyntää Viljo kesantomaata kun saivat päivällä kauran seipäisiin. Penttilässä on jo vähän puitu lokomopiilillä kun isäntä ei viitsi odottaa viidettätoista päivää, jolloin sähkö tulee. Langat ovat vedetty jo taloon asti mutta koneet ja moottorit eivät ole valmiit."
1930-luvun viimeisinä kesinä olin osan kesästä Tokeensuun talossa pikkurenkinä. Kitkin ja harvensin juurikasmaita, nostelin heiniä seipäille ja tein muitakin töitä taitoni ja voimieni mukaan. Olin talon ruuassa. Kuukauden ajalta sain palkkaakin 20 markkaa.
Talon työt aloitettiin kello seitsemältä aamulla. Sitä ennen syötiin tukevasti, usein lihakeittoa. Lisäksi oli maukasta ruisleipää. jota kuivui monta vartaallista keittiön katossa. Ruokatunti pidettiin kello 12:sta puoli kahteen. Vatsa täytettiin kurrimaitoon sekoitetulla talkkunalla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ateria vastasi tarkoitustaan. Rengit ottivat sen jälkeen mokalevon nurmikolla pihapuun alla.
Työpäivä päättyi normaalisti kello 18. Pääateria syötiin työpäivän jälkeen. Tarjottiin liha- tai kala-ruokaa sekä jälkiruoka. Kun päivätyön lomassa saatiin sekä aamupäivä- että iltapäiväkahvit, ei murkinoissa ollut moittimista enempää määrän kuin laadunkaan puolesta. Lauantaisin työt lopetettiin puolilta päivin, ellei erityisiä kiireitä ollut. – Minulle työpalvelu oli osa vanhempieni kasvatusmenetelmistä.
Tokeensuussa saunottiin normaalisti lauantaisin. Ensin kylpivät kesävieraat ja viimeksi talonväki. Pyykki pestiin rannassa, jossa iso rautapata oli kivien päällä. Metsästä löytyi kuivaa puuta tulen tekemiseksi padan alle. Punkka ja pyykkilauta sekä harjat ja mäntysuopa olivat pesuvälineitä. Pyykki kuivui rantapuiden väliin vedetyillä naruilla.
Mankelointi tapahtui parin kilometrin päässä Hannukkalan talossa. Sinne lakanat, pöytäliinat ja pyyhkeet kärrättiin Tokeensuun talosta lainatuilla käsirattailla. Vähäliikenteisellä maantiellä ei juuri ollut pelkoa puhtaan pyykin pölyyntymisestä. Mankeli oli Hannukkalan navetan parvella. Käsivoimin edestakaisin vedettävän laitteen painona oli rautaromua ja isoja kiviä.
Monipuolista liikuntaa
Jalkapatikka oli perheemme liikkumistapa niin kirkonkylän kuin Lepaankin suuntaan. Vasta 1930-luvun lopulla saimme käyttöömme pari polkupyörää. Pyöräilin silloin tällöin yksikseni Parolaan katsomaan Ilmavoimien toimintaa. Kaksitasoiset hävittäjät käyttivät Parolan leirikenttää kiitoratana. Koneet syöksyivät konekiväärit rätisten kentän laidalla olleita maalitauluja kohti.
Lentoharjoituksia pidettiin myös Vanajaveden ulapan yllä. Yksi kone hinasi vaijerin päässä maalivaatetta, johon toinen yritti ammuksillaan osua. Kiinnostukseni lentokoneisiin johtui siitä, että toivoin aikanaan pääseväni varusmiespalveluun Ilmavoimiin. Haave romahti, kun minun oli jo 16-vuotiaana pakko ruveta käyttämään silmälaseja.
Vuoden 1938 elokuussa suoritin uimamaisterin tutkinnon Lepaan puutarhaopistolla. Hämeenlinnan Uimaseura lähetti paikalle uimaopettaja Pauli Törmän. Oppilaita oli parikymmentä. Lepaan uimalaitos oli yksinkertainen. Laivalaiturilla oli hyppytorni ja ponnahduslauta. Rannan suunnassa 25 metrin päässä oli lauta pituusuinnin kääntymiskohdaksi.
Uimamaisterin tutkintoon vaadittiin pituusuintia 1 000 metriä. selkäuintia ja vaatteissa uintia kumpaakin 500 metriä, kellumista ja hengenpelastusuintia kumpaakin 100 metriä. Vedessä oli pystyttävä riisumaan yltä kesäpuku sekä jalkineet. Lopuksi oli hypättävä veteen kuuden metrin korkuisesta tornista.
Saamani uimamaisterin diplomin oli allekirjoittanut Hämeenlinnan Uimaseuran puheenjohtaja ja diplomien jakotilaisuuden promoottori Viktor Siipi. Kunniakirjassa sanottiin, että Suomen Uima-liiton määräämän tammenlehväseppeleen sekä uimamaisterin arvon toivotaan olevan minulle "jatkuvana kehoituksena innokkaaseen työhön uimataidon elvyttämiseksi ja kohottamiseksi maassamme".
Tyrvännön Joulu 2006
Tyrvännön Joululehdet