Suotaalan sitimarketti
Edellisen vuosisadan alusta asti on Mattilan kaupparakennus seissyt tomerasti paikallaan ja kaikki tyrväntöläiset tiesivät sen olemassa olon. Silloin kun asuimme Aholassa – aivan siinä makasiinin naapurissa, niin Jehvin (oik. Heikki Mattila) kauppa oli meille lähikauppa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kesäisin, vallankin kun saimme luvan mennä uimaan, oli vain yksi iloinen vilaus, kun mahan alus kinttuja täynnä juoksimme upeiden syreenipensaiden reunustamasta kaupan mutkasta Ravolan rantaan ja samaa vauhtia järveen asti. Joskus olimme saaneet muutaman pennosen pieniin nyrkkeihimme ja niillä käytiin ostamassa kaupasta karamelliä uimareissun evääksi.
Varsinaiset pyykkipäivät Ravolassa olivatkin aivan huikea juttu. Rannassa oli kauppiaan väen varastovaja, joka oli aina visusti lukittuna. Seinälautojen raoista yritimme uteliaina tiirata, mitä rakennus oikein sisälsi. Ravolassa oli myös tila-Hannukkalan sauna, jota lainattiin meidänkin käyttöömme pyykkisaunaksi. Äiti-Helmi ja Sirkka-täti eli Peltoska lähtivät suurten pyykkinyyttien kanssa Ravolaan ja kumpaisellakin oli mukulat mukana. Siellä keitettiin nuotion päälle asetellussa livekivenhöyryisessä muuripadassa lakanoita ja tietysti viruteltiin kirjaviakin. Vaatekasoista me lapset puimme päällemme aikuisten vaatteita ja esitimme itse keksimiämme näytelmiä. Se oli kaiketi sitä sen aikaista larppausta.
Mattilan kauppa oli pienestä lattiapinta-alastaan huolimatta sellainen Suotaalan sitimarketti, josta sai kaikkea, mitä siihen maailman aikaan tarvittiin. Myös postiasiat toimitettiin Jehvillä ja takahuoneessa oli Tyrvännön säästöpankkikin jossain vaiheessa.
Kauppa oli lähes aina auki. Osittain sen mahdollisti se, että kauppias itse oli hyvin iltauninen. Hän meni ajoissa nukkumaan ja heräsi varhain. Sen sijaan kaupan naisväki eli Jehvin puoliso Alma ja tytär Irma olivat ”yökuhkijoita” ja valvoivat illalla myöhään puuhastellen milloin mitäkin. Aamulla he puolestaan sitten nukkuivat hyvän tovin vielä sen jälkeen kun kauppias oli jo puotinsa avannut.
Äiti lähetti Varpun hakemaan silliä ja muistutti, ettei tyttö toisi niitä heti tynnyrin kannen alla olevia ensimmäisiä sillejä, koska ne olisivat kuivakkaita. Niinpä hän huikkasi vielä lapsen perään: "Älä tuo sitten niitä päällisiä sillejä!" No, Irma laittoi kaupassa sillejä jo pakettiin ja mainitsi samalla ohi mennen: "Nämä kyllä ovat sitten päällisiä." Varpu ihmeissään selittämään, että ei hän voi niitä ottaa, kun äiti kielsi semmoisia tuomasta. Tyrvännön murre on niin metkaa, että väärinkäsitys oli valmis. Irma oli tarkoittanut, että hänen paketoimillaan silleillä oli päät tallella.
Kauppiaalla oli iso susikoira, Uki nimeltään. Se makoili usein kaupassa asiakkaiden puolella. Se oli iso ja ainakin meidän lasten mielestä vähän pelottavakin. Uki oli kuitenkin todella kiltti haukku, mutta silti vahtikoira vailla vertaa.
Myöhempinä vuosina kauppa oli kuuluisa monista kissoistaan. Kissat olivat etenkin Irmalle kaikki kaikessa ja kun ne joskus karkailivat, niin Irma etsi ja huuteli niitä ja oli huolissaan, missä hänen rakkaat lemmikkinsä ovat. Kävipä joskus niinkin, että Irma joutui kuuraamaan elikoittensa jätöksiä kaupankin lattialta, minkä vuoksi kirkkoherra Tikkanen oli kerran muina miehinä kysäissyt: ”Onkos kissat olleet ripulilla?” – Mitähän tämän päivän elintarvikesäädökset siitä sanoisivat?
Varmasti moni muistaa, miten Irma kulki ehtoopimeällä hautausmaalla kupsuttamassa ja kastelemassa tai kiskoi käsirattailla risu- ja rankakuormia Rajakorvelta polttopuikseen. Koko Mattilan väki oli hyvin ahkeraa, taloudellista ja tarkkaa. Käsitykseni mukaan heidän elämäntapaansa hyvin kuvaa vanha sanonta: ”Jonka jalka tassaa, sen suu massaa”.
Tarkkaan taloudenpitoon oli varmaan yhtenä syynä sekin, että aikanaan Lahdentaan kartanoon tuli toispaikkakuntalaisia muonamiehiä ja muuta työväkeä – jopa kulkumiehiäkin, jotka tietysti myös käyttivät paikkakunnan ainoaa kauppaa. Pesti kartanoon kesti aina vuoden kerrallaan ja sinä aikana saattoi käydä niin, että he olivat saaneet hyväsydämisiltä kauppiailta tavaraa velaksi. Ja kun maailman sivu on ollut ihmisiä, jotka juoksevat velkojaan karkuun, niin heistä monikin taisi jäädä Mattilaan velkaa. Eikä niitä laskuja koskaan maksettu. Kun pyhäinpäivän seudussa taas väkeä vaihtui kartanoon, niin kulkumiehet jatkoivat niine hyvineen matkaa muille paikkakunnille. Eipä sitä osaa kukaan edes aavistaa, miten kalliiksi hyväsydämisyys Mattiloille itselleen ajan ollessa tulikaan.
Silti Mattilat muistivat aina tavalla tai toisella kyläläisiä – kehdosta hautaan saakka. Vanhempiensa jo kuoltua Irma aina vain toi kukkapuskaa tai jotain muuta muistiaista merkkipäiviään viettäville. Edesmenneiden kyläläisten haudat hän hoiti, kitki rikkaruohot ja kasteli kukat. Kirkonmäellä hän hyvin usein viihtyikin pitkään iltamyöhälle.
Muistamme sellaisen tilanteen, kun Irma toi meille sisaruksille nuken, joka oli sen aikaiseen tapaan paperimassasta tehty. Se oli oikein hieno nukke. Tapaus on jäänyt senkin vuoksi mieleen, että Irman tullessa ovesta sisään me lapset ”sotkimme isän selkää” eli isä makasi kipeytyneen selkänsä vuoksi mahallaan lattialla ja me mukulat kävelimme hänen päällään. Irma oli huvittunut näkemästään.
Lähtiessään kylälle Irma laittoi kaupan oven hakaan ja aina asiakkaita varten oveen lapun, jossa kertoi, missä hän on. Ovessa luki milloin ”Olen hautausmaalla”, milloin ”Olen kaupungissa” jne. Ehkä yksi hilpeyttä herättävimmistä tiedotteista oli kuitenkin erään pääsiäisen seudussa, kun ovessa luki: "OLEN LENNOLLA”. No, Irmahan oli mennyt tervehtimään Lento-nimisiä kyläläisiä, mutta vilkkaalla ajatuksen juoksulla voi pääsiäislauantaina tulla mieleen ihan muunlainen lento.
Kun 1950-luvulla Leppärannasta tuli Liikeliiton lomakoti, lomalla olevat kaupunkilaiset kaupan alan ihmiset tykkäsivät tavattomasti Mattilan ”Kili-kali-kaupasta”. Nimi tuli siitä, kun kaupan ovessa oli jousen varassa kilikello, joka soi aina, kun ovi avattiin tai suljettiin, ja se oli jo sinällään eräänlainen matkailunähtävyys. Lomalaisryhmän tullessa kauppaan jokainen tulija astui yksi kerrallaan ovesta, että sai kuulla kellon kilisevän.
Irma luopui elämänurastaan olosuhteiden pakosta. Kaiken maailman ”joutavanpäiväiset” säännökset ja lait tekivät mahdottomaksi Mattilan kauppatoiminnan.
Mutta ahkeruus ja puuhakkuus eivät laantuneet ikävuosista huolimatta. Pimentyvissä syysilloissa Irmalla riitti puuhaa, kun hän lakaisi kaupan kohdalta asfalttitielle pudonneita lehtiä. Talvisin hänellä oli sama homma luutiessaan lunta pois.
Jokainen, joka on Suotaalassa käynyt siihen maailman aikaan, tietää miten pimeä ja vaarallinen kaupan mutka oli. Eräs ystävällinen ja huolehtivainen naapuri oli iltakävelyllään jälleen kerran nähnyt, miten pikkuruinen Irma harmaissa vaatteissaan lakaisee ehtoopimeällä luuta kourassa tien puoleista pihaansa. Naapuri oli mennyt sanomaan tälle yhdeksänkymppiselle touhutädille, että siitä ei sitten pidä mennä ollenkaan tuon asfaltin reunassa olevan valkoisen reunaviivan yli! Siihen Irma oli silmät kirkkaina todennut: ”Ei minun tarvitsekaan mennä. Minä siivosin sen jo!”
Irma oli omassa vaatimattomuudessaankin eittämätön Tyrvännön väriläiskä ja persoona. Häntä muistelee lämmöllä meistä moni vielä pitkään.
Kirjoittamiseen ovat osallistuneet kaikki Tammilehdon likat:
Sirkka Aaltonen, Varpu Toivonen, Vuokko Virkki, Marjatta Perkiö ja Arja Hurme
Tyrvännön Joulu 2006
Tyrvännön Joululehdet