Tyrvännön Joulu 1999 |  |
Miekanhiontakivet - Tyrvännön merkillisimmät muinaisjäännökset
Lomiaan Tyrvännössä viettänyt arkeologian professori Aarne Äyräpää kävi kesällä 1948 katsomassa Lahdentaan ja Mäenpään rajalla, Kirkkovalkaman rantatörmässä sijaitsevaa erikoista kiveä, josta hänelle oli ilmoitettu edellisenä vuonna. Äyräpää tunnisti osittain uurteiseksi osittin tasaiseksi hiotun kiven heti muinaismuistoksi, josta tutkijoiden piirissä käytettiin termiä miekanhiontakivi (ruots. svärdslipningssten). Kiven käyttöön viittaava luonnehdinta oli alkuaan kansanomainen ja peräisin Gotlannista, jossa hiottuja kiviä tunnettiin erityisen paljon. Suomessa sen tyyppinen muinaisjäännös oli ja on edelleenkin perin harvinainen, ennen Kirkkovalkaman kiveä tiedossa oli vain kaksi vastaavaa Lammilta. Ensimmäisen kiven oli Lammin Vanhankartanon mailta merkinnyt muistiin kansanperinteen kerääjä K.A. Gottlund jo 1857. Gottlund oli tosin pitänyt kiven uurteita jonkun kauan sitten eläneen ulkomaalaisen outona kirjoituksena.
Maakiviä tai kalliopintoja, joissa on ihmisen muinoin hiomia uurteita tai laakeita hiontapintoja, kutsutaan Pohjoismaissa yleensä miekanhontakiviksi. Skandinaviassa hiontauurteellisia kiviä ja kalliopintoja on Tanskassa Själlannin ja Bornholmin saarilla sekä Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Alueellisesti eniten kiviä on Gotlannin saarella, josta tunnetaan yli kaksi tuhatta uurteellista tai muuten hiottua kiveä tai kalliota. Suomesta tiedetään toistaiseksi vain kuusi miekanhiontakiveä, kaikki Kanta-Hämeestä. Niitä on todettu Tyrvännöstä Kirkkovalkaman lisäksi Lahdentaan Ristiinanhovista ja Suotalan Anttilasta. Lammilta on tiedossa Vanhankartanon kivi Ormajärven rannasta ja Lahdenpohjan osittain tuhoutunut kivi Lieson kylästä Kuohijärven rannasta. Lisäksi Lopella Sajaniemen rannassa on Sakari Pälsin tietojen mukaan sijainnut miekanhiontakivi, joka on hävitetty jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Esittelemme tarkemmin tässä yhteydessä Tyrvännön kivet, jotka kaikki ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja kohteita.
Tyrvännön miekanhiontakivet
Mäenpää/Lahdentaka, Kirkkovalkama
Miekanhiontakivi on Vanajaveden itärannalla, Kirkkovalkaman lahden vanhassa rantatöyräässä, aivan maantien varressa, jyrkän mutkan kohdalla. Paikka sijaitsee Tyrvännön kirkolta 3,5 km etelälounaaseen ja Lahdentaan kartanosta 300 m samaan suuntaan, Mäenpään ja Lahdentaan kylien rajalla. Kivi on arviolta 3 m Vanajaveden pintaa (79,4 m mpy) korkeammalla. Kivestä on ilmoittanut ylioppilas Riitta Hannula professori Aarne Äyräpäälle 1947.
Kivi on verraten matala ja tasainen, kooltaan 3 x 2 metriä. Sen pinnassa on kaksi kourumaista hiontauurretta, joista toisen pituus on 50 - 55 cm, leveys 4 cm ja syvyys 3 cm, ja toisen 50 cm, leveys 3 cm ja syvyys 1 cm. Kiven leveämmässä osassa on lisäksi pieni hiontauurre, jonka pituus on 12 cm, leveys 2 cm ja syvyys 0,5 cm. Toisen uurteen kohdalla ja molemmin puolin on leveänsoikeita, loivasti kuoppamaisia hiontapintoja. Uurteet ja hiontapinnat erottuvat kiven pinnasta selvästi varsinkin sateen jälkeen.
Suotala, Anttila
Kivi sijaitsee Lusinselän Suotaalanlahden rannassa, Tyrvännön kirkolta 0,5 km itään ja 80 m itäkoilliseen Anttilan päärakennuksesta. Kivi on Vanajaveden vanhan rantatörmän (82,5 m mpy) alapuolella, törmän ja nykyisen rannan välillä, noin 10 metriä törmästä. Kivi on silmämääräisesti arvioiden 1,5 m nykyistä vedenpintaa ylempänä. Kiven ympäristö on avointa heinää kasvavaa vesijättömaata. Kivi on liikuteltu ja on alun perin ilmeisesti sijainnut jossakin vanhan rantatörmän päällä. Lähistöllä on ollut Anttilan tilan talousrakennuksia. Kivestä saatiin tieto Jyri Saukkosen tekemässä Hattulan arkeologisessa inventoinnissa 1985 tilan isännältä Risto Anttilalta.
Kivi on hyvin matala ja laakea. Sen pituus on 135 cm, leveys 87 cm ja korkeus enimmillään vain noin 25 cm. Kivessä on kaksi likimain samansuuntaista hiontauurretta 20 cm:n etäisyydellä toisistaan. Syvempi ja selvempi uurteista on kiven laella. Uurteen pituus on 51 cm ja leveys 3,5 cm. Toinen uurre on kiven sivulla olevan, reilun metrin mittaisen, pitkänomaisen syvennyksen pohjalla. Sen pituus on 78 cm ja leveys 3 cm. Uurre on matala ja erottuu edellistä heikommin. Kiven pinta on hiottua uurteiden ympäriltä. Ensimmäisen uurteen molemmilla puolilla hiottu pinta on lähes peilimäisen sileää.
Lahdentaka, Ristiinanhovi
Kivi sijaitsee Tyrvännön kirkolta 2,8 km etelälounaaseen ja Tokeensuunlahden eteläosasta 400 m etelään, aivan vanhan rantatörmän päällä. Kiven ympäristö on harvaa puustoa kasvavaa aukeaa heinikkoa. Alueella on ollut Ristiinanhovin tilan talousrakennuksia. Kivi löydettiin Hattulan arkeologisessa inventoinnissa 1985.
Kiven koko on 2 x 1,5 m ja korkeus 70 cm. Kiven pohjoisella rantatörmän puolella on kaksi uurretta. Isomman uurteen pituus on 85 cm, leveys 12 cm ja syvyys 9 cm. Kokonsa ja muotonsa puolesta uurre eroaa selvästi tavanomaisista miekanhiontakivien uurteista eikä siinä ole tyypillistä sileää hiontapintaa. Luultavasti uurre onkin alkuaan luontainen, mutta sen tasaisempaa kylkeä on ehkä hiottu. Toisen uurteen pi-tuus on 43 cm, leveys 5 cm ja syvyys 1 - 4 cm. Uurteen pinta on kauttaaltaan varsin epätasainen, eikä siinäkään ole hiottua pintaa. Jälkeä on kuitenkin pidetty selvästi ihmisen tekemänä ja samalla tavoin syntyneenä kuin miekanhiontakivissä. Isomman uurteen vieressä on laakea painanne, jota on myös pidetty selvästi ihmisen tekemänä. Painanteen halkaisija on 30 - 40 cm ja syvyys 1,5 - 2 cm. Sen pinnassa ei kuitenkaan ole hiontaa, kuten ei muuallakaan kivessä. Mahdollinen hionta on tosin saattanut ajan kuluessa hävitä kiven pinnasta esimerkiksi rapautumisen takia.
Miekanhiontakivien ajoitus ja käyttötarkoitus
Skandinaaviset miekanhiontakivet on ajoitettu yleensä rautakauteen, Gotlannissa erityisesti viikinkiaikaan eli 800-luvulta 1000-luvulle ulottuvalle ajanjaksolle. Kanta-Hämeen miekanhiontakivien lähistöä ei ole tutkittu tarkemmin, mutta Lammin Lieson kiveä lukuun ottamatta kaikkien ympäristöstä tunnetaan rautakautisia löytöjä, nimenomaan viikinki- ja ristiretkiajan (800 - 1150 jKr.) kalmistoista tai haudoista. Lahdentaan kivet sijaitsevat melko lähellä Suontaan ja Lepaan seudun viikinki- ja ristiretkiaikaisia asutusmuistoja. Ristiinanhovin kivestä 150 metriä etelään on jopa löydetty viikinkiaikainen hevosenkenkäsolki. Samoin Anttilan kivi sijaitsee viikinki- ja ristiretkiaikaisen Katinkivenpellon asuinpaikan pohjoispuolella. Lisäksi lähituntumasta Antialasta tunnetaan seudun vanhin rautakauden kalmisto, joka on kansainvaellusjalta (400-600 jKr.). On siis mahdollista ja vastaavien kivien ajoituksen perusteella todennäköistäkin, että Tyrvännön kivet on tehty joskus rautakauden lopulla.
Miekanhiontakivet on vanhastaan yhdistetty Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaisiin yhteyksiin Ruotsiin, lähinnä Gotlantiin, josta vastaavanlaisia kiviä siis tiedetään erityisen paljon. Suomen kivien maantieteellistä sijaintia ja suppeaa levintää noin 50 x 35 kilometrin alueelle on pidetty kuitenkin arvoituksellisena. Hämäläisillä on tosin huomautettu olleen Gotlannin kanssa vilkasta kaupankäyntiä etenkin viikinkiajan lopulla ja ristiretkiajan alussa. Turun ja Hämeenlinnan välisen Härkätienkin varhaisvaiheet on liitetty nimenomaan läheisiin kauppakontakteihin Ruotsin suuntaan.
Kantahämäläisiä kiviä ei siis kansan keskuudessa ole yhdistetty miekkoihin eikä niihin näytä liittyvän muitakaan perimätietoja tai tarinoita, jotka voisivat selvittää kivien käyttötarkoitusta. Alkuperän hämäryys kertoo osaltaan kivien korkeasta iästä. Gotlantilaisten yleinen käsitys perustunee uurteiden muotoon, jonka on ajateltu syntyneen hiottaessa miekanteriä. Jotkut jäljistä myös muistuttavat miekansäilää. Yleensä tutkijat ovat kuitenkin otaksuneet, ettei kiviä ole käytetty mihinkään työhön vaan ne liittyisivät jollakin tavoin pakanallisiin uskomuksiin. Kultit ja rituaalit ovat arkeologian perinteisesti suosima selitysmalli arvoituksellisten ilmiöiden ymmärtämiseksi. Usko ja yhteys yliluonnolliseen on luultavasti muodostanut kuitenkin olennaisen osan muinaisen ihmisen jokapäiväistä elämää ja kytkeytynyt läheisesti moniin arkisiinkiin askareihin.
Meikäläisistä miekanhiontakivistä löytyy varsin vähän tutkimustietoa, yhdenkään lähisöllä ei tiettäästi ole tehty esimerkiksi kaivauksia. Uurteiden ja hiontapintojen synnystä sekä kivien käyttötarkoituksesta on kuitenkin esitetty useita olettamuksia, joista voidaan esitellä ainakin seuraavat:
(a) Miekanhiontakivet kuuluvat hedelmällisyyskulttiin kuten kuppikivetkin. Suurin osa kuppikivistä on vanhastaan liitetty rautakauden ja myöhemmän ajan rituaaleihin, joilla olisi yritetty varmistaa mahdollisimman hyvä vuoden tulo ja karjaonni. Taustalta löytyy käsitys maatalouskulttuurille ominaisesta vainajauskosta, jonka mukaan menneillä sukupolvilla olisi kyky vaikuttaa jälkeenjääneiden elämään ja menestykseen. Kiviä tiedetään käytetyn myös tautien parannustaikoihin. Miekanhiontakivien rantasijainti poikkeaa kuitenkin selvästi kuppikivistä, joita tavataan yleensä kauempana vesistöistä, peltojen reunustamista kumpareista. Toisin kuin miekanhiontakiviin, kuppikiviin liittyy myös runsaasti perimätietoa.
(b) Kivet saattavat liittyä vesipyyntiin, erityisesti kalastukseen. Kaikki miekanhiontakivet sijaitsevat tai ovat ainakin alkujaan sijainneet aivan rannan tuntumassa. Mikäli kyseessä olisi kultitarkoituksiin tehty kivi, sen yhteydessä olisi ehkä uhrattu vedenhaltijoille. Tyrväntöläisittäin olisikin perusteltua ajatella kalastuksen olleen tärkeä ja uhraamisen arvoinen asia.
(c) Uurteet jäljittelevät ehkä kitkavalkean teossa syntyneitä hankausjälkiä. Ajatus perustuu käsitykseen, että kuppikivien kuopat jäljittelevät kuoppia, joita kului puuhun sytytettäessä tulta kairaamalla. Miekanhiontakivien suhde kuppikiviin puhumattakaan kuppien ja tulenteon välisestä yhteydestä on kuitenkin toistaiseksi epätodennäköistä.
(d) Uurteet ovat astronomisia merkkejä. Selitysmallin mukaan urien suuntaus liittyisi auríngon ja kuun nousuun ja laskuun, näin niillä olisi ollut jonkinlainen kalendaarinen merkitys. Uurteiden suunnista ei kuitenkaan ole tutkimuksissa todettu mitään säännönmukaisuutta.
(e) Miekanhiontakivet liittyvät viikinkiajan sepäntöihin. Erään tutkimuksen mukaan Gotlannin miekanhiontakivet olisivat liittyneet viikinkiajan sepäntöihin, jotka ovat johtuneet suuresta laiva- ja alusviennistä itään. Gotlannista on nimittäin löydetty kaivauksissa rautaa miekanhiontakivien vierestä, ja yhden kiven uurteesta on laboratorioanalyysissä todettu merkkejä raudasta. Gotlannin miekanhiontakivet sijaitsevat myös paikoilla, joissa esiintyy ikivanhoja raudankäsittelyyn viittaavia paikannimiä. Kysymys uurteiden synnystä jää edelleen kuitenkin avoimeksi; kivet ovat yleensä matalia ja niiden ääressä olisi hankala työskennellä.
Koska kantahämäläisten kivien lähimmät vastineet niin alueellisesti kuin ajallisestikin ovat juuri Gotlannissa, on mahdollista raudankäsittelyä syytä pohtia lähemmin. Mikäli miekanhiontakivet yhdistetään raudanvalmistukseen, tulee tällöin kyseeseen nimenomaan pajatyöskentely. Ainoat raudan käsittelyyn viittaavat merkit miekanhiontakivien läheltä ovat Anttilan Katinkivenpellosta talteen saadut kaksi savikiekkoa, jotka on tulkittu palkeiden suuttimien suojiksi. Onpa Anttilan kiven tienoilla rantatörmässä ollut vielä 1900-luvullakin paja. Raudankäsittelyyn viittaavia paikannimiä ei täkäläisten kivien lähettyviltä tunneta. Miekanhiontakivien mahdollista yhteyttä sepäntyöhön voitaisiin parhaiten selvittää arkeologisin kaivauksin.
Olettamuksemme mukaisesti kivet voidaan siis yhdistää sepäntöihin, nimenomaan miekkojen, mutta miksei muidenkin terällisten esineiden kuten veitsien, keihäänkärkien ja sirppien valmistukseen tai teroittamiseen. Näin ollen nimityksellä saattaisikin olla konkreettinen yhteys kivien muinaiseen tarkoitukseen. Ehkäpä uurteet todellakin ovat symboloineet miekan säiliä. Kivet eivät ehkä kuitenkaan olisi olleet varsinaisia työvälineitä, hioinkiviä, vaan niiden käytöllä olisi erityinen uskomuksellinen tarkoitus. On ehkä ajateltu, että kivissä on erityinen voima, joka on voitu siirtää esineeseen hiomalla sen terää symbolisesti kiven uurteessa. Raudan ja malmin käsittelyyn on liittynyt kautta maailman paljon taikuutta ja riittejä. Muinaisrunojemme perusteella näin on ollut Suomessakin. Miekka taas on ollut aseista mahtavin, ja miekkoihin lienee liittynyt myös paljon kansantarinoita. Rautakaudella tiedetään miekoille annetun Pohjoismaissa omia nimiäkin, mikä myös osoittaa niiden erityistä merkitystä.
Oli miten oli, kivien kaarevat uurteet ja tasaiset pinnat tuskin ovat kuitenkaan metalliterillä aikaansaatuja vaan pikemminkin pienemmillä kivillä hiottuja, luultavasti hiekan ja veden avulla. On myös mahdollista, että jäljet ovat syntyneet jossain tietyssä pajatyön vaiheessa, joka olisi edellyttänyt hiomista. Miksi sitten miekanhiontakiviä tunnetaan Suomesta niin vähän ja vain Kanta-Hämeestä? Kivien lukumäärä on pieni kovin luotettavien päätelmien tekoon, mutta nykyinen levintä viittaa lyhytaikaiseen, ehkä muualta opittuun tapaan. Mikäli miekanhiontakivien tekijät ovat olleet syntyjään hämäläisiä, nämä eivät ole omaksuneet skandinaavisia uskomuksia tai tapoja kovinkaan laajasti - miekkaseppiä on varmasti ollut enemmän kuin mitä voidaan päätellä miekanhiontakivien määrästä. Ehkäpä Tyrvännön rannoilla onkin työskennellyt joku omat taikansa säilyttänyt ja jälkipolville ihmeteltäväksi jättänyt gotlantilaisseppä.
Anttilan miekanhiontakivi.
Kuva: Jyri Saukkonen