Eero Lemola: EI NUUKA PAHA NIMI OLE
Ennen sotaa oli nuoruus. 1930-luku ja sitä edeltänyt vuosikymmenten vaihde oli lapsuuteni aikaa Lepaassa. Siihen kuului Iida Maria, isänäiti, tyrväntöläistynyt urjalalainen, Lepaan Heimburgereiden sisäpiika. Hän kuoli juuri silloin, talvisodan jouluna 1939, kun uusi maailmanaika alkoi kuin veitsellä leikaten. Siihen minunkin lapsuuteni loppui. Mikään ei sen jälkeen enää ollut entisellään.
Mutta mummostani. Hän oli syntynyt 1857 ja elänyt läpi kovia aikoja: ihan jo lapsena 1860-luvun lopun nälkävuodet ja monet muut huonon vuodentulon ajat vuosisadan lopussa, kansalaissodan nälän ja kauhut Lepaassa, 1930-luvun pula-ajan, jotka kaikki olivat ajaneet kerjäläislaumat liikkeelle. Hän oli itsekin ollut pyytämässä armoleipää, jota varakkaiden laareissa sentään aina oli. Kova elämä oli tehnyt hänestä nuukan, joskus peräti kitsaan. Elinyhteisössään hän ei ollut harvinaisuus. Nuukuus oli peräti ansio. "Ei nuuka paha nimi o", toistui rahvaan suussa alinomaa.
Mummoni monista sattuvista lausahduksista ja puheenparsista, joita oli lukuisa joukko, on mieleeni jäänyt erityisesti sanonta "huunan rätinki". Silloin lapsena oli ilman muuta selvää, että huunan rätinki oli jotakin ei-toivottavaa, jotakin, jota ei olisi saanut tehdä tai jolla tavalla ei olisi saanut elää. Myöhemmin opin tietämään, että Pohjois-Tyrvännössä oli ja on edelleenkin Huuna-niminen talo, jossa oli ollut joskus kestikievarikin, mutta tiedossani ei ole, tarkoittiko mummoni tätä Huunaa. Todennäköisesti. Rätinki-sana vaikutti erikoiselta ja huvittavalta.
Ne tilanteet, joissa mummoni laukaisi stiiknafuuliansa, mahtisanansa, eivät nykymitoin olleet todellisen säästämisen kannalta kummoisiakaan. Kun haravoitiin heinäpeltoa tai viljapeltoa käsiharavalla ja korsia jäi liikaa peltoon, huutavan ääni varoitti: "Kuulkaasten pojaat, tota vekoo teitillen tulee pianaika huunan rätinki." Tai kun kauniina kesäpäivänä olisi mieluummin kipaissut uimaan kuin perannut perunamaata: "Kuulkaasten pojaat!" Stiiknafuulia ei olisikaan mahtisana, jos sen merkitys olisi selvä ja ymmärrettävä, myöskään sanojalle itselleen. Tähän mahtisanaan kuului kumminkin aina säästäminen ja ahkeruus. Ellei säästänyt ja tehnyt ahkerasti työtä, tuli Huunan rätinki.
Kun Kannaksen karjalaiset tulivat evakkoina Tyrväntöön joulukuun alussa 1939, nuukissa hämäläisissä herätti monen muun seikan ohessa ihmetystä ja ilman muuta kateutta heidän ruisleipänsä laatu: täällä kovan happaman ruisreikäleivän alueella ei oikein ymmärretty, kuinka kenelläkään oli varaa syödä aina paksua mehevää ruislimppua. Mutta karjalaisilla oli. "Ne syä ittensä köyhiks", sanottiin, kun niillä oli vielä piirakatkin. "Leipä leipänä ja perna pernana", sanottiin perunapiirakoista. Tuhlausta oli sekoittaa niitä. "Auttaa juamaköyhää jumalakin, mutta syämäköyhää ei auta perkelekkän." Karjalaisista tuli hämäläisten mielestä vähintään syömäköyhiä. Hämäläisetkin kyllä myönsivät, ettei "hyvin syären säästetä, muttei säästäen hyvin eletäkkän". Karjalaisten ruokakulttuuri mullisti kuitenkin monessa kohdin paikallisen perinteen, ja vaikutteita siirtyi tietysti päinvastaiseenkin suuntaan.
Tavallinen säästämisen kohde oli juuri ruoka. Nuukuus ja niukkuus näkyivät selvimmin ruokapöydässä. Näin on nykyisinkin: tilastot sanovat, että ruuasta säästetään ensimmäiseksi, jos on säästettävä. "Koreus näkyy mutta nälkä ei nähy", sanottiin. "Kun on riihirimpottimet, niin on kirkkokimpottimet." Kirkkokimpottimet olivat jopa kengät, oikeat suutarin tekemät nahkakengät. Ne olivat ylen arvokkaat, niitä oli usein vain yksi pari. Ne pantiin jalkaan vasta lähellä kirkkomäkeä, sinne asti käveltiin paljasjaloin. Eivät kuitenkaan miehet. Elämän aineellisen hyvän kehittymistä voi tarkkailla jopa kengän historian näkökulmasta.
Nuukuus oli elinolojen puristuksessa käynyt tyrväntöläisten veriin. "Paikka paikan päälle, markka markan päälle." "Ei rikasta jonsei nuukaa." "Ei ne suuret tulot, vaan piänet menot." Juttuja nuukista tyrväntöläisistä on viljalti, juttuja eriskummallisuuksista elämän pölyttyneiltä hyllyiltä, etenkin nuukuuden ääripäästä, saituudesta, itaruudesta, nuljuudesta. "Ei nulju sikaa ruaki eikä visu viarasta ravitte." Nuljuutta kuvastavat sitkeästi toistetut jutut kahdesta silakasta: "Kukas kaks otti", kysyi isäntä, kun oli laskettu yksi silakka syöjää kohti. "Lyhkäsiä ovat kun keskiavarin hantuukit", sanoi renkipoika emännän leipäviipaleista. "Tästä on tuuli höystöt viäny", sanoi renkipoika emännän kahveesta. Mutta nuukuus ei saanut näkyä vieraan kohtelussa. "Ei siittä köyhry että viaraan ruakkii."
Piti siis säästää kaikessa ja tehdä ahkerasti työtä. Ahkeruus oli tavallaan nuukuuden käänteispuoli. Ihmisen piti olla perso työlle. "Tyä on ajaan huvitus." Jossakin muualla maailmassa, jossa elämisen ehdot olivat suotuisammat, korostettiin ilonpitoa työn vastapainona, mutta täällä ilonpitokin oli työtä. Työ oli ajan huvitus. Poikkeus oli pyhätyö. Se oli Luteeruksen käskyn rikkomista. Suomalaisesta kirjallisuudesta tunnemme joukon ihmisiä, joille työ on ajan huvitus. Sellainen on Hella Wuolijoen henkilöhahmo Muumäen Akusti, joka täkäläisille on käynyt tutuksi Alvettulan Miekan teatteri-illoista.
Elämisen eväät olivat usein niin niukat, että köyhyys pakkasi nuukalle ja ahkerallekin. "Mistä köyhä ottaa: mikä on kirkon kimpotinta, se on riihen rimpotinta." Mielenkiintoinen tarkastelun kohde on, millaista ihmistä täällä pidettiin rikkaana. Menneenä aikana rikas omisti ainakin maata, kun taas köyhällä ei ollut edes pirtinpaikkaa. "Vähä on vaivasella varaa muttei sillekään sijaa", sanottiin. Maa antoi viljan aittaan, jyväaitta oli rikkauden selvimpiä tuntomerkkejä. Niitä olivat myös karja ja hevoset. Selvä leipä tuli arvoonsa huonoina vuosina, vuodet kun eivät olleet veljeksiä. "Nin köyhä elää kun märkä palaa." "Kaks kertaa köyhä kauppaa tekee: syksyllä myy halvalla ja keväällä ostaa kalliilla." "Kerjuu se on joka kestää - ja pajumettä", sanottiin pilkankatkeruus suupielessä. Näihin lauseisiin sisältyy itseironiaa, joka usein johti suoranaiseen arvonkieltoon: "Turhaa komeutta, että köyhällä on kaks silmää" tai: "Liikaa komeutta että tyämiähellä on kaks paitaa" tai: "Tulis kesä ja kärpäsiä että köyhäkin sais ystäviä".
Mutta köyhäkin voi olla puhdas. "Vettä ja valkeeta on vaivasellakin", sanottiin. Puhtaus on kansan suussa aina ollut tahdon asia. Köyhyys aleni kurjuudeksi, kun monenlainen viheliäisyys ja surkeus, näkyvimpänä merkkinä lika ja syöpäläiset, ottivat ylivallan. Sellaistakin on ollut Tyrvännössämme. Suorasukaisesti tämän ilmaisee Pentti Haanpään ronski naishahmo Pussisen akka: "Enempi sitä on vettä kuin paskaa." Köyhyysloukkuun ahdistuneet olivat vaivaisia. Sananparret käyttävät toistamiseen sanaa vaivainen: "Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee." Ääriryhmä olivat kunnanvaivaiset, vaivaistaloon päätyneet, Tyrvännössä Antialan niemeen päätyneet.
Rakas vanha Tyrväntömme oli luokkayhteiskunta, hyvin varakkaiden, jopa aatelisarvoon ylennettyjen jalosukuisten ja hyvin köyhien ja siihen väliin sijoittuvien sekayhteisö. Se näkyi kirkossakin. Oli kristillinen penkkijärjestys. Moni varmaan vielä muistaa ja tietää, missä oli oman perheensä penkki. Minun mieleeni se tarttui siksi, että mummoni muistutti siitä ja ehdottomasti istui kuolemaansa asti omassa penkissään. Paikastaan ei noin vain voinut luopua. Kerrotaan ylvään ökytalon emännästä, joka tuli rahvaan täyttämään kirkkoon, pysähtyi keskikäytävälle ja lausahti kovaan ääneen: "Kattokaasten kun pohtimenaluset on täyttäny koko kirkon." Pohtimenaluset. Halventavampaa sanaa ei olisi voinut keksiä: ne köykäiset ruumenet, jotka erottuvat jyvistä viljaa lajiteltaessa eli pohdittaessa. Varattomilla oli oma nurkkauksensa kirkkomaassakin, yhteismulta niin kuin sanottiin, mutta hautapaikka kumminkin siunatussa maassa.
Yhtä hyvin voimme puhua ihmiselon aineettomasta säästämisestä ja köyhyydestä: tunneköyhyydestä, kovuudesta johon ankea elämä johti, sanankäytön niukkuudesta. Olisikohan säästävyyden koriin tosiaan pantava myös vähäpuheisuus. "Juaruja ne on pitkäp puheet" taikka: "Ei oikee miäs puhu paitti kun kysytään." Oikee miäs. Ja sitten, hyvät tyrväntöläiset. Säästävyyttäkö on ollut sekin, ettei täällä ole koskaan ollut oikeata kirkonkylää, virallisen kyläjaon mukaista ja kirkonkirjoihin merkittyä kirkonkylää? On ollut vain Suotaala. Ei sen puoleen, ei äitiseurakuntalaisilla hattulalaisillakaan ole ollut kirkonkylää. On ollut Hurttala tai Mierola tai Rahkoila. Olisivatkohan äitiseurakuntalaisetkin olleet jotenkin nuljuja? Mutta hauholaisilla on aina ollut oikea kirkonkylä. Hauholaiset ovat tainneet ollakin hieman mahtailuun taipuvia. "Oikee hauholainen ei o köyhä eikä kipee", oli isälläni tapana sanoa. Mutta vaikka meillä ei ole ollut kirkonkylää, niin on kaunis kirkko, melkein 200-vuotias vanhus, ja vilpitön sydämenrakkaus tähän maisemaan, tähän kirkkomaisemaan.