Ilmarinen avasi vesiväylän läpi Hämeen
Tyrväntö-verkko tarjoaa pienen palan Suomen liikenteen historiaa, tarinan siitä miten avattiin aikanaan tärkeä vesiväylä Hämeenlinnan ja Tampereen välille. Vesireitti oli ikivanha, mutta sitä ei oltu kanavoitu eikä kunnolla kartoitettu ennen 1800-luvun loppupuolta. Ruotsalaissyntyinen Tampereella työskennellyt insinööri ja laivanrakentaja Hermann Kauffmann oli onneksi innokas kynämies. Hän kirjoitti talteen tarinoita rakkaasta Hämeestään, ja näin meillä on mukana olijan kuvaus ensimmäisen höyrylaivan matkasta Vanajaveden reitiltä.
Suomen talous ja kauppa kehittyi vauhdilla 1800-luvulla. Maahan syntyi teollisuutta, ja jotenkin piti saada kuljetettua puutavaraa, maatalous- ja teollisuustuotteita. Hevospeli ei enää riittänyt.
Ensimmäinen rautatie Helsingistä sisämaahan Hämeenlinnaan valmistui 1862. Takana oli pitkä kiista juna- ja kanavaliikenteen edullisuudesta. Hämeenlinna oli vielä pikkukaupunki, mutta Tampere Tammerkosken partaalla oli kovassa kasvussa. Kaupungit piti jotenkin yhdistää ja saattaa Tampere pääkaupungin ja meren yhteyteen. Maantiet olivat tuohon aikaan surkeassa kunnossa, kulku hidasta ja vaivalloista.
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuuden konepaja houkutteli Ruotsista 22-vuotiaan insinöörin Hermann Kauffmannin palvelukseensa vuonna 1862, siis ensimmäisen rautatien valmistumisvuonna. Hän oli etenkin kiinnostunut höyrylaivojen rakentamisesta, ja Kauffmann ehtikin toimia sekä Tampereen konepajan että Helsingin Laivatelakan johtajana.
Vuosina 1862-63 Kauffmann rakensi Tampereen konepajalla Hämeen vesien ensimmäisen rautaisen höyrylaivan ja potkurihöyrylaivan, itse suunnittelemansa Ilmarisen. Alun perin tarkoitus oli liikennöidä Näsijärveltä Ruoveden suuntaan, ja laiva tehtiin tehtaanjohtaja, ruukinpatruuna Wasastjernan pyynnöstä osoittamaan mihin paja pystyi. Ilmarinen oli kanneton, kahdeksanhevosvoimainen, tavallista paksumpaa sitkeää Motalan teräslevyä, 42 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja kolmen jalan syvyydessä kulkeva alus. Ennen kevään 1863 vesillelaskua tamperelaiset eivät uskoneet, että rautainen laiva voisi pysyä pinnalla.
Kesäkuun viimeisenä päivänä 1863 kapteeniluutnantti Leo Jägerschjöld toi Helsingistä viestin Tampereelle: Venäjän kruunu oli päättänyt ostaa höyrylaiva Ilmarisen sillä ehdolla, että se omin voimin suoriutuisi Tampereen ja Hämeenlinnan kaupunkien välisestä vesiväylästä. Sitä eivät enemmän purjelaivat kuin höyrylaivatkaan olleet kulkeneet.
Konepajalle tuli siis kiire siirtää laiva läpi Tampereen katujen Tammerkosken toiselle puolelle Pyhäjärvelle, nykyisen Laukontorin rantaan, höyryrataslaiva Laukon laituriin. Laiva jopa maalattiin uudelleen juhlallista Hämeenlinnan matkaa varten. Heinäkuun 3. päivänä oli määrä lähteä tutkimaan, kokeilemaan ja avaamaan uutta vesiväylää. Edessä oli odottamassa mm. pelottava Kuokkalan koski.
Lähtö oli erikoinen, mutta ehkä kuvasi aikakautta. Samana päivänä Vaasan pataljoona oli saapunut kaupunkiin matkallaan Parolaan, suurmanöövereille, jonne keisariakin odoteltiin. Hatanpään kartanon isäntä oli kutsunut upseerit juhlimaan luokseen, ja mukana juhlissa olivat myöskin laivan tulevat matkustajat. Korkeat herrat olivat laivan tilaaja ja vastaanottaja everstiluutnantti Knut Pipping, tilauksen tuonut kapteeniluutnantti Leo Jägerschjöld sekä pellavatehtaan ja sen konepajan isännöitsijä tuomari Adolf Törngren. Laivalla oli tottakai sen tekijä Hermann Kauffmann, sekä miehistöä, josta kirjoittaja ei sen koommin kerro mitään. Kirjoitus keskittyy herrasväen tekemisten ja sattumusten kuvaamiseen.
Laiva oli saanut määräyksen tulla odottamaan matkustajia Hatanpään laituriin klo 17. Satoi vettä, ja odottajan aika on pitkä…
Vihdoinkin puoli tuntia keskiyön jälkeen kaikuivat fanfaarit hurraa-huutojen seuraamina, jonka jälkeen orkesteri soitti vilkkaan marssin, ja rantaan asteli seurue, etunenässä soihdunkantajat. Niin nousivat tutkimusmatkailijat laivaan, ja joukko lähti onnittelujen ja eläköön-huutojen seuraamina ja hävisi läpinäkymättömään pimeyteen.
Sateen vuoksi yö oli sysipimeä, ei ollut merikortteja eikä muitakaan suunnistusneuvoja. Vaarana oli ajaa paitsi karille myös väärälle väylälle ja Nokian koskeen. Herrat tuijottelivat turhaan yön pimeyteen. Aamuyöllä laiva karahti rantaan, ja maihin noustua selvisi, että paikka oli Kaivanto. Oli ajettu tavoitellun Sotkan virran ohi. Nousu Sotkan virtaa märillä puilla ja huonolla höyryllä aiheutti ankaran väittelyn ja jakautumisen kahteen koulukuntaan: Oliko matkan jatkamisessa mieltä, oliko toivoakaan selviytyä Kuokkalasta. Lämmittäjä sai paineen nostettua viiteen ilmakehään.
Ylinen Sotka noustiin ilman pakkokuormitusta ja kevyemmin kuin oli odotettu. Tulos tuotti tyydytystä niille, jotka olivat pitäneet laivan puolta, mutta vastapuoli lohduttautui sillä, että Kuokkalan koski oli paljon korkeampi, pitempi ja vuolaampi kuin Sotka.
Vesilahden vesille tultua oli runsas 3 tuntia kulunut lähdöstä Hatanpäältä, ja nouseva aurinko karkotti raskaat sadepilvet. Loppumatka Laukon kartanoon suoritettiin tyytyväisin mielin kauniin ilman vallitessa.
Lyhyen unen jälkeen tutkimusmatka jatkui samana aamuna. Laukon ja Lempäälän kirkon väliltä ei ole muutamaa pohjaraapaisua lukuun ottamatta paljon kertomista. Lempäälän kirkolta kyytiin otettiin komissionimaanmittari Lindh, iäkäs herra, jonka tehtävä olisi ollut viitoittaa väylä läpi Kuokkalan kosken ja Vanajavedelle. Hän lupautui luotsiksi.
Edessä oli siis pelätty Kuokkalan koski. Lindh vakuutti, että koskessa oli kylliksi vettä, mutta liittyi epäilijöiden joukkoon; tällainen laiva ei selviytyisi ylös vastavirtaan. Alku ei ollut lupaava. Noin 50 metriä sillan arkkujen alapuolella laiva karahti kiinni soraan ja kallistui uhkaavasti virrassa. Viittoilemalla saatiin paikalle pieni vene, joka vei mukana olleen köyden rantaan. Mutta saisivatko kyläläiset laivan irti?
|
Laivalla tuumailtiin juuri kehoittaa maalaiskansaa kiskomaan laiva karilta, kun Vaasan pataljoonan etujoukkoa vallan odottamatta näkyi sillalla. "Tuolta saamme apua", huudahti Törngren. Hän viittasi soutuveneen takaisin ja kiirehti maihin. Neuvottelut avunsaannista lienevät sujuneet varsin reippaasti, sillä vallan samassa näimme sotilaiden kiirehtivän rannalle ja tarttuvan köyteen, niin monta kuin siihen mahtui. Meiltä kysyttiin nyt, oliko kaikki valmiina laivalla, ja kun siihen myöntäen vastattiin, niin päällystö komensi vetämään. |
Laiva ajautui avuttomana virtaan varpit perässään, tuli sammutettuna ja kattilan vesi ulos puhallettuna.
Oli kolkkoa ajatella, että laivan piti nousta tällainen mäki. Pipping oli mitannut virran nopeudeksi 15 jalkaa sekunnissa. Ilmarinen oli kokeissa ajanut samassa ajassa 13-14 jalkaa. Oli pakko ylikuormittaa koneisto yli tavallisen viiden ilmakehän höyrynpaineen.
Tämä ei onnistuisi laivan läpimäriksi kastuneilla haloilla, ja Törngren lähti halkokaupoille. Koneisto puhdistettiin, piiput nuohottiin, kuivat halot saapuivat, varaventtiilit säädettiin 10 ilmakehään, ja sitten lämmitettiin vahvasti.
Pane käyntiin hiljaa.
Laiva lähti kylki edellä ajautumaan alavirtaan.
Päästä kaikki mitä vain kattilassa on.
Jägerschjöld sai käännettyä laivan virtaa vasten ja vältti karilleajon pohjan raapiessa pohjaa.
Kone raivosi, runko vapisi koneen voimasta ja keikkui hyökylaineissa sitä korkeammalle mitä lähemmäksi siltaa pääsimme. Sillalle oli kokoontunut joukko katselijoita, nähdäkseen meidän uhkayrityksemme suorittamista, siitä oli huhu kiertänyt kauas. Kaikkein ratkaisevimmalla paikalla vahvimmassa virrassa juuri siltaholvin alapuolella, laivan vain tuuma tuumalta madellessa eteenpäin ja meidän jännittyneinä odotellessa tulosta juhlallisesti äänettöminä, sillalla olleet katselijat puhkesivat kylläkin sopimattomasti äänekkääseen hurraa-huutoon. Jägerschjöldiä suututti tällainen huonosti osunut kunnianosoitus ja hän huusi heille: "Suu kiinni, kunnes olemme Sillasta selvinneet!" Samassa valtava hyökyaalto kohotti laivan taval-lista korkeammalle ja pudotti sen sitten jymähtäen sorapohjalle, niin että runko tärähteli. Siinä vauhti pysähtyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kokonaan, mutta seuraava laine kohotti jälleen laivaa, joka taas uutta vauhtia syöksyi muutamia jalkoja eteenpäin, kunnes uusi aalto uudelleen tärähdytti sen pohjaan. Tällä tavalla ja lyhyin hyppäyksin loikki Ilmarinen, toden teolla loikki sillan alle ja sen yläpuolelle, jossa se päästyään tyynemmille ja syvemmille vesille lisäsi vauhtiaan. Pahin koetuskohta oli siten onnellisesti sivuutettu. Jägerschjöld kääntyi kansan puoleen sillalle ja huusi: "Hurratkaa nyt niin paljon kuin jaksatte!" Mutta siellä ylhäällä oltiin äänettömiä. Kaikki tuntuivat olevan niin hämmästyneitä lopputuloksen johdosta, että kenenkään päähän ei pälkähtänyt noudattaa kehoitusta. |
Ilmarinen oli osoittanut, että potkurialus voi nousta Kuokkalan kosken, mutta se ei tarkoittanut, että siinä voitaisiin liikennöidä. Nousu oli vaarallista loikkimista, ja lasku vielä vaarallisempi. Veden nopeus veisi täysin aluksen ohjattavuuden.
Seurueen voitonilo ei sitä paitsi kestänyt pitkään. Jonkin matkaa kosken yläjuoksulla laiva karahti taas syvälle sorasärkkään. Lindh, jonka piti merkitä reitti, ei ollut käynytkään siellä, vaan lähettänyt paikalle epäpätevät apulaisensa. Lindh menetti täysin seurueen luottamuksen ja luotsin toimen, ja hän päättikin pian jättää laivan.
Törngren sai taas huitomalla kyytiveneen rannasta, hän juoksi kylään, puhui sieltä itselleen hevosen ja ajoi kiinni vielä kerran Vaasan pataljoonan. Jo toisen kerran sotilaat vetivät Ilmarisen irti kiipelistään. Ja uusi luotsikin löytyi, Grandin niminen kyläläinen, joka oli ollut perkaamassa koskea.
Lukuisten pohjakosketusten ja yhden pahemman karilla käynnin jälkeen Lempoisissa alkoi löytyä väljempiä vesiä. Toinen matkapäivä päättyi kello 11 yöllä saapumiseen Konhon taloon, jonka ikäneitoemänniltä saatiin epämukava yöpaikka, pehmusteeksi olkia ja päänaluseksi halkoja.
Kolmas matkapäivä alkoi aamulla kello viisi väsyneenä, nälkäisinä ja pahantuulisina. Samalla kun oli Lindh oli hävinnyt, olivat hävinneet myös viimeiset reittiä merkinneet seipäät. Ympärillä oli salmia, selkiä ja kareja, eikä kellään ollut tietoa suunnasta. Rannat olivat täysin asumattomia. Vesistöä Kauffmann kuvaa nyrpeästi tulvivaksi kivierämaaksi. Yhdessä rajussa kiveen ajossa Grandin lensi järveen, Törngren sai ruorin kylkeensä ja Jägerschjöld kaatui jumiin kattilan ja penkin väliin. Unohtamatta, että Laukon eväskorissa särkyivät kaikki sherry- ja portviinipullot, vain yksi munkki pelastui. Hengenpitimiksi ei ollut kuin kahvia.
Tutkimusretkeläisillä ei ollut Konhonselästä muutenkaan mitään hyvää ajateltavaa, ja kaiken lisäksi Ilmarinen ajoi sitkeään savivelliin. Näytti jo, että matka katkeaa epätoivoiseen tilanteeseen. Irti päästiin vain kovalla höyrynpaineella ja ankaralla laivan keikuttamisella.
|
Silloin Jägerschjöld komensi: "lulla käyntiin", ja kaikin hyppäsimme alahangan parraspuulle, jalat penkeillä, valmiina yhtaikaa juoksemaan ylähangan puolelle. Tästä yksipuolisesta kuormituksesta laiva kallistui melkoisesti ensin toiselle, sitten toiselle kyljelleen, ja kas, kun tämä toimitus oli muutaman kerran uudistunut, niin laiva irtautui. Vallan hiljaa se alkoi kyljellänsä madella mökeltää eteenpäin, vähitellen sen keula kohosi enemmän ja vauhti lisääntyi, saven hellittäessä otettaan. |
Kauffmannille jäi niin huono muisto tästä osuudesta, että hän sanoo onnen auenneen, kun laiva pääsi noidutulta selältä Vanajaveden väljemmille vesille. Nyt Törngren tunsi reitin ja ohjasi Ilmarisen Voipaalan kartanoon. Sieltä saatiin halkoja ja hämäläistä kaljaa, ja matka jatkui Vanajanselän yli Tyrväntöön Lahdentaan kartanoon.
Sen omistaja oli Törngrenin anoppi, leskivuorineuvoksetar Idestam. Lahdentaassa oli tarjolla nälästä riutuvalle seurueelle kahvia ja korppuja. Ei niinkään harmista, vaan enemmänkin olosuhteiden pakosta laiva ajoi lähtiessään säpäleiksi Lahdentaan ja Lepaan välissä olleet liistekatistat niin että päreet ritisivät, ne kun sulkivat koko väylän. Kalastajat eivät olisi osanneet kuvitellakaan höyrylaivan ajavan Vanajaveden uomaa.
Voipaalasta kuljimme Lahdentaan taloon, Vanajaveden eteläpäähän, jonka Törngrenin anoppi, leskivuorineuvoksetar Idestam omisti. Kello 5 iltapäivällä laskimme venelaituriin, ja toivoimme nyt kärsineemme loppuun matkan vaikeudet. Laiturilta johtaa pitkä luotisuora käytävä päärakennukseen, jonka ympäristö oli erittäin hienoa ja siistiä. Herrat siistivät itseänsä niin hyvin kuin mahdollista matkan pitelemien jäljistä ja lähtivät taloon, odottaen saavansa runsasta kestitystä, mutta minä pidin parempana jäädä laivalle, koska en millään keinolla voinut saada rasvoittunutta konemestaripukuani edustavaan kuntoon. Kokonaisen tunnin odotettuamme herrojen paluuta, alkoi laivalla tuntua ikävältä, ja mielestäni oli vierailu anopin luona kestänyt kyllin kauan. … Mutta laiva oli nyt saatu lähtökuntoon, ja heti sitten myöskin lähdettiin. Parin sadan askeleen päässä laiturista Hämeenlinnan vedet purkautuvat Vanajaveteen kapeana, ehkäpä puolen kilometrin levyisenä, jotenkin heikkovirtaisena jokena, ja itärannalla ovat Lahdentaan ja Lepaan tilat. Tätä jokea on aikoinaan perattu yläpuolella olevien vesien laskemiseksi, ja sitä voitiin senvuoksi höyrylaivalla kulkea. Kun sellainen ei tähän asti kuitenkaan ollut sitä kulkenut, olivat rannanomistajat sulkeneet väylän kalastuslaitteilla. joen suussa oli neljä katiskaa keskellä ristiin rastiin, johteet rannoille, ja ne laitokset sulkivat joen kokonaan. Nämä katiskat laitetaan päreistä, jotka useista kohdin pituudeltaan kiinnitetään tiheästi yhteen pitkiksi, veden syvyyden mukaan kaksikin metriä leveiksi matoiksi. Maton toinen pää kiinnitetään pohjaan lähelle maata ja pituudeltaan se levitetään sitten suoraan ulospäin rannasta niin pitkälle ja niin syvälle, että päreitten yläpää ulottuu pinnan yläpuolelle. Maton yläosa on kaksinainen, ja toinen pää taivutetaan oikealle, toinen vasemmalle maalta tulevaa pitkää johdetta vastaan. Siten muodostuu kaksi soikeata komeroa, noin neljä tai viisi jalkaa pitkää ja kaksi jalkaa leveätä, jonne kalat, seuraten rantaa ja siitä kulkevaa johdetta, pääsevät kahdesta kummassakin komerossa mattojen pään ja maajohteen väliin jätetystä, parin tuuman levyisestä pystysuorasta aukosta. Näistä kalat eivät osaa takaisin, ja kalastaja kokee ne sieltä lipolla. Nämä kalastuskojeet ovat suuren työn takana ja ovat vaarallisia myöskin vesilintujen poikasille, jotka uivat tähän sokkeloon, pyydystetään pois niinkuin kalatkin taikka kuolevat nälkään ja joutuvat varisten saaliiksi. Me kuljimme hidasta vauhtia ensimmäisen katiskan lähelle ja Törngren, joka oli peräsimessä, epäröi minne ohjata, kun vuorineuvoksettaren äänen kuultiin huutavan: "Atte, Atte, ohjaa vain suoraan läpi katiskojen!" Törngren hymyili ja komensi täyden vauhdin sellaisin seurauksin, että laiva ajoi keskeltä katiskoja, niin että päretikut ritisivät, ja potkuri pirstosi sen mitä laiva ei katkonut. jäljessämme oli hävityksen kauhistus, ja Törngren sanoi: "Anoppi ei kai luullut, että me tekisimme niin puhdasta. Tämä on talon parasta kalavettä." Esteettömästi kuljimme sitten perattua jokea pitkin Lepaan talon ja korkealla itärannalta olevan Hattulan uuden kirkon sivu. Mierolan salmen yli vievän sillan alapuolella hipaisimme kyllä pohjaa ja mutkassa sen yläpuolella tunnustelimme kiveä, joka aiheutti Pippingin sanomaan: "Onpa hyvä tietää missä niitä on, jotta voi ne poistaa." Mutta siihen olimme jo tottuneet, eikä siitä kukaan suuria välittänyt, ei silloinkaan, kun laiva Karlbergia lähellä olevassa salmessa töksähti koko lailla tukevammin, mutta se olikin viimeinen kerta tällä matkalla. |
Saapuminen Hämeenlinnaan oli mahdollisimman nolo.
|
Kulkiessamme linnan ohi sanoi Törngren: "Nytpä me näytämme ihmeitä hämeenlinnalaisille ja panemme heidät ajattelemaan, mitä merkitsee ensimmäisen höyrylaivan saapuminen korpikylään." "Ei siellä kukaan liene uneksinutkaan, että se heille tulee Tampereelta. Tahdonpa herättää heidät tulemaan rantaan ja ottamaan meidät kunnollisesti vastaan, tapauksen arvoa vastaavalla tavalla", arveli Jägerschjöld. Sitten hän käänsi höyrypilliä niin tarmokkaasti, että kädensija katkesi hänen käteensä, ja pilli jäi auki. Hyvää vauhtia ja korvia särkevää mölinää pitäen, jota ei kädenkäänteessä saatu lakkaamaan, lähenimme kaupunkia. Törngren ohjasi ja sanoi haluavansa sulavasti laskea lähelle siltaa, kaupungin molempain pyykkilaiturien viereen, ainoalle sopivalle paikalle ylähangan puolisella rannalla. Hän ei ohjannut sentähden keskeltä väylää, vaan lähelle alahangan puoleista rantaa, voidakseen maihin laskiessaan loistavasti kaartaen näyttää perämiestaitoansa. "Keikailee pyykkiakoille", sanoi Pipping. Hänen ei olisi auttanut pyrkiä sille suunnalle, sillä ennenkuin hän ehti alottaakaan kaarrostaan ylähangan puolelle, jouduimme liian lähelle pitkälle matalaa niin sanottua rautatiemaata ja ajoimme täyttä vauhtia liejuun. |
Pilli huusi taukoamatta ja laiva oli tukevasti savipohjassa. Kansaa kertyi ihmettelemään sillalle ja rannoille. Kauffmann sammutti koneen, sai pillin vaikenemaan, ja vielä oli ratkaistava miten päästä rantaan.
Olisi ollut mahdollista keventää laivaa soudattamalla kaikki maihin, mutta tähän ei kukaan suostunut. Kaikki halusivat sopimuksen mukaan jatkaa matkan loppuun saakka. Onneksi laivan irrotusta oli harjoiteltu Konhonselällä, samoin keinoin se irtosi myös Hämeenlinnassa. Kovalla höyrynpaineella, pakkomenolla ja kovalla keinuttamisella. Lopulta Ilmarinen saattoi pyykkäreiden kauhuksi laskea kaupungin laituriin.
Ei mitään riemua, ei mitään hurraahuutoja ollut ensimmäistä Hämeenlinnaan saapunutta höyrylaivaa vastassa, kirjoittaa Kauffmann. Aivan kuin kaupunkilaiset eivät olisi lainkaan ymmärtäneet hetken merkitystä.
Että hämeenlinnalaiset olivat aikansa tasalla ja ymmärsivät tapauksen tärkeyden, he todistivat illan tullen komealla juhlalla Parkissa.
Seuraavana päivänä Pipping tarkasti laivan huolellisesti ja totesi, että se oli saapunut ilman suuria vahinkoja sovitulla tavalla Hämeenlinnaan, ja että koneisto oli koettelemuksissa todettu hyvin valmistetuksi. Vain rähjääntyneen maalauksen hän vaati uusimaan ennen aluksen luovuttamista valtiolle. Ilmarisesta tuli kruunun alus Udatsha.
Udatsha siistittiin mitä suurimmassa kiireessä, maalattiin ulkoa ja sisältä valkean ja tammen väriseksi, koristeltiin paikotellen kultauksilla ja perän istuinpenkeille hankittiin punaiset nukkapäällysteiset tyynyt. Semmoisessa kunnossa se näytti sievältä ja hienolta, kun hänen majesteettinsa keisari muutamia päiviä myöhemmin saapui Parolan leirille koottujen joukkojen tarkastuksesta puiston laiturille, missä alus oli, astui laivaan ja kulki sillä Karlbergin tilalle ja takaisin, vihkien siten tämän uuden liikenneväylän. |
Hermann Kauffmann julkaisi elinaikaan omalla kustannuksellaan kokoelman muisteluksiaan nimellä Muntra minnen från Mellersta Tavastland. Kirjan kulttuurihistoriallisen arvon takia Tampereen historiallinen seura suomennutti ja julkaisi sen vuonna 1939 nimellä Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä. Historian harrastajien aloitteesta Lions Club Tampere/Koivistonkylä hankki vielä oikeudet kirjaharvinaisuuden kolmanteen julkaisukertaan.
Tyrväntö-verkko lainaa katkelmia teoksesta Lions Club Tampere/Koivistonkylän luvalla.